Kuoleminen on ihan ok
Niitä näkee viikoittain lehdissä, uusissa kirjoissa, elämäntaitovalmentajien some-mainoksissa. Tarinoita siitä, kuinka henkilökohtainen helvetti on muutettu oppimiskokemukseksi, kiitollisuudeksi, anteeksiannoksi, paremmaksi loppuelämäksi. Kaikki rakastavat sankareita ja tarinoita heistä.
Hyvä että näin. Yhden ihmisen hyvinvointi lisää hyvinvointia ainakin yhden elämän verran, usein myös useamman. Vihdoinkin jurot suomalaiset avautuvat, puhuvat. Ja vielä, joku saman helvetin tulissa kärvistelevä voi saada voimaa siitä, että joku toinen on jo selvinnyt.
Mutta satunnaista lukijaa voi myös ärsyttää. Vaikka siksi, että sankarin ongelma on katkennut kynsi, kun itse käy läpi syöpähoitoja ja lasten huoltajuuskiistaa. Voi ärsyttää siksi, että haluaisi itsekin kertoa tarinansa perhettä koetelleesta tragediasta, mutta ei voi. Koska lapset, puoliso, vanhemmat, sisarukset, ihmiset, jotka pitää myös ottaa huomioon. Voi ärsyttää siksi, että ei saisi vituttaa. Koska sankareiden pitäisi kylvää valoa.
Voi olla katkera siksi, että ei ole mahdollisuutta muuttaa elämäänsä helvetin jälkeen. Ei voi irtisanoutua tylsästä vakityöstä, alkaa seurata omaa polkua, ainakaan sillä hetkellä tai lähitulevaisuudessa. Koska jälleen ne toiset ihmiset. Lapset tarvitsevat uudet talvihaalarit, puoliso on työkyvytön ja niin edelleen. Joku sankari olisi tässä tapauksessa ehkä eronnut, koska oma polku.
Aivoinfarktini neljäntenä vuosipäivänä julkaisin Instagramissa ja Facebookissa kuvan itsestäni juoksulenkillä. Laitoin kuvatekstiin, että vuosipäivän kunniaksi juoksisin vähän pidemmän lenkin. Sain paljon tykkäyksiä. Olin sankari. Mutta en voinut olla miettimättä, että mitä jos olisin julkaissut kuvan sairaalasängystä? En ainakaan olisi voinut kirjoittaa kuvatekstiin juoksevani pidempää lenkkiä.
Olin käyttänyt kuvassa #selviytyjä. Mutta selviytymisellä ei ollut mitään tekemistä kykyjeni kanssa. En ollut mitenkään vaikuttanut siihen, että neljä vuotta aivoinfarktin jälkeen olin juoksulenkillä enkä sängyssä. Minulla oli vain ollut tuuria. Tästä on kyse helvetin voitoksi kääntäneissä ihmisissäkin: heillä on käynyt tuuri. Mutta lähtökohdat voivat olla erilaiset, kaikille ei ole siunaantunut edes yhtä ystävää, Kelan tukemaa psykoterapiaa tai ilmaisutaidon jaloa lahjaa. Ja epätuurikin voi käydä, monta kertaa peräkkäin. Eikä niistä kirjoiteta sankaritarinoita, harvoin edes tarinoita. Muut ihmiset lukisivat niitä vain tunteakseen tavallisesta mutta hyvästä elämästään sekunnin verran harrasta kiitollisuutta.
Olisinko #selviytyjä jos olisin joutunut loppuelämäkseni halvaantuneena sänkyyn? Olisin. Koska eläisin. Tämä on se, mikä unohtuu sankaritarinoissa ja tarinoissa: riittää, kun elää. Ja kun kuolee, sekin on ihan ok.