Mikä on sinun supervoimasi?

Lukion äidinkielenopettaja pyysi minut tunnin lopuksi juttelemaan. Mitä sulle on tapahtunut siellä vaihto-oppilaana, opettaja kysyi vakavana.

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, mitä opettaja oli tarkoittanut. Olin koko ikäni rakastanut lukemista ja kirjoittamista, mutta vaihto-oppilasvuoden aikana palo oli sammunut. Lopetin melkein lukemasta, lopetin täysin kirjoittamasta. Pystyin yhä kirjoittamaan tekstejä koulussa ja töissä teknisesti, mutta kaikki syvyydet ja tasot olivat poissa.

Vielä myöhemmin ymmärsin myös syyt. Kirjoittaminen oli ollut tapani selvitä, paeta keksimiini maailmoihin. Vaihto-oppilasvuosi lopetti lapsuuteni. Vaihdon jälkeen muutin käytännössä pois kotoa, ensirakkauteni luokse, joka liimasi niin monta laastaria lapsuuden päälle, että oli helppoa unohtaa koko tuska. Lisäksi olin vihdoin täysi-ikäinen, sain lain mukaan itse päättää elämästäni. Päätin, että minusta tulee omien mittapuideni mukaan normaali nuori nainen.

Kirjoittaessa tapahtuu kummallisia asioita, paperilta saattaa lukea, jotain mitä ei edes tiennyt ajattelevansa. Ymmärrän nyt, että en uskaltanut enää kirjoittaa. En uskaltanut ottaa riskiä siitä, etten ollutkaan se normaali.

Tämä kaikki palautui mieleeni tänään, kun istun makuuhuoneen sängyn päällä, vanhan punatiilisen kivilinnan ylimmässä kerroksessa, ikkuna auki viidakkomaisen tiheään Toscanan vuoristoon, jossa linnut pitävät konserttia ja lapset leikkivät piilosta. Olo on niin kevyt, miksi enää kirjoittaisin? Miksi en olisi vain osa ikkunan takana avautuvaa maisemaa?

Siksi koska ilman kirjoittamista, minusta tulee ajatuksissaan vaelteleva, ärtyisä ja pienistä epäkohdista huomautteleva äiti ja vaimo. Omia huoliaan tärkeämpänä pitävä ystävä. Alaleuoista kiristää, henki ei kulje vapaasti. Parin päivän kirjoitustauon jälkeen mies kysyy, voisinko kirjoittaa hetken.

Tukahdutin kirjoittamisen vuosiksi, koska en uskaltanut katsoa olkani yli. Otin käyttööni sata muuta keinoa, addiktioita ja valheellisia selittelyitä, jotta pysyisin piilossa itseltäni. Jos en muuta keksinyt, niin känni toimi aina. Haaveilin yhä kirjoittamisesta, mutta en saanut aikaiseksi mitään kunnollista. Luin muiden kirjoittamia hienoja tekstejä ja ajattelin, ettei tässä kannata mitään kirjoittaa, kun maailmassa on niin paljon hyviä kirjoittajia. Eikä siitä ammattiakaan enää saisi.

Sitten alensin rimaa. Ajattelin, että ihan sama mitä kirjoitan, kunhan kirjoitan. Se oli ehkä paras oivallukseni koskaan. Aloin täyttämään mustakantisia muistikirjoja, kalenterien joutosivuja ja kännykän muistioita. Yhtenä päivänä kirjoitin tekstin, jossa luki kolme kertaa paska, eikä muuta. Ymmärsin, että kolmen paskan kirjoittakin voi olla kirjoittaja. Kyse ei ole huomiosta tai menestyksestä, kyse on sisimmästä.

Vuosia olin ajatellut, että minulla ei ole mitään omaa juttua. Olin unohtanut supervoimani, tapani olla oma itseni. Jos en kirjoita, teen asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää, sydämestä puhumattakaan. Itseni ja muiden ihmisten tähden, toivon, että muistan tämän lopun elämääni.