Miksi en kertonut äidille?

Lapsena isä kutsui minua kultapieneksi, iskän tytöksi. Nauroi rakastavasti, että olen vähän liian hyvä kaikessa, vähempikin riittäisi. Mutta sai hermoromahduksen, jos sain matematiikan kokeista huonon numeron. Koska välitän sinusta niin paljon, isä sanoi. Isä halusi minulle hyvän tulevaisuuden, kannusti opiskelemaan kieliä ja avartamaan maailmankatsomusta.

Isä toisteli, että elämässä selviää, kun muistaa hengittää syvään. Muitakin hetkessä elämisen, nykypäivän minävalmentajien mantroja kuulin päivittäin. Isä sanoi, että jos on huono päivä, kannattaa lähteä metsään kävelemään. Sinne me menimme. Kotimatkalla pelkäsin, että olemme eksyneet lopullisesti. Ei hätää, isä tyynnytteli, pitää vain löytää sähkölinja ja seurata sitä.

Isä tuli aina ensin minun luokseni.  Mitä kuuluu, rakas tyttäreni? Menikö koulussa hyvin? Näytä iskälle, mitä olet siihen piirtänyt. Kerrothan aina ensin iskälle, jos on jotain murheita.

Isä sanoi, että teki paljon töitä minun vuokseni. Isä sanoi, ettei halunnut itselleen mitään, vaan tärkeintä oli, että minä saisin kaiken. Että minä voisin harrastaa balettia ja ratsastusta ja päästäisi koko perhe taas yhdessä Alpeille laskettelemaan. Enkö pitänytkin laskettelusta? Meidän perhe on vähän parempi, kuin muut perheet, isä sanoi. Ei kannattaisi puhua oman perheen asioista ulkopuolisille, isä lisäsi.

Isä oli kylillä pidetty, monessa mukana oleva yrittäjä ja avulias mies. Jälkeenpäin mietin, oliko tämä omaa kuvitelmaani? Oliko isä ollut mahtava vain minulle syöttämässään pajunköydessä? Mutta ei, kun isä kymmenen vuotta sitten kuoli, kodistamme tuli kukkameri. Ensimmäisenä surunvalittelijana oli tunnettu kunnallispoliitikko. Kunnan sivistystoimenjohtaja halusi videoida isän hautajaiset.

Isän kuoleman jälkeen muistikuvat insestistä tulvivat mieleeni. Kävin kaksi kertaa psykologilla, isäni ikäisellä miehellä, joka pahensi tilannetta. Puhuin ystävien kanssa. Sanoin, että en voi uskoa muistikuviani. Ne ei voi olla totta. Isä oli rakastanut minua enemmän kuin mitään, tehnyt kaiken minun vuokseni. Niin isä oli aina sanonut. Aloin nostaa isääni jalustalle. Eikä kuolleista muutenkaan saanut puhua pahaa.

Ihan on isänsä tyttö, ja yhtä pitkät silmäripsetkin. Kuulin tätä sinänsä harmitonta lausetta läpi lapsuuteni. Läheiseltä isä-tytär-suhteelta, siltä meidän suhteemme oli näyttänyt. 

Silti äiti sanoi jälkikäteen miettineensä, miksi en lapsena koskaan kiivennyt isän syliin tai hakeutunut isän lähelle? Jo lapsuudessa äiti oli ihmetellyt, miksi olin niin surumielinen lapsi? Muistan kyllä, että äiti kysyi, itsekin surullisena, miksi olet niin surullinen?

Miten olisin voinut kertoa? Isä oli ottanut minut valtaansa niin pienenä, etten tiennyt muunlaisesta elämästä. Luulin, että tyttärien kuuluu elää niin. Paras lapsuudenystäväni muistaa, että olin kertonut hänelle, mutta ei ollut ymmärtänyt, mitä tarkoitan. Itse muistan ihmetelleeni, että ystävällä ei ollutkaan sellaista kuin minulla. Siinä vaiheessa, kun jollain tasolla ymmärsin, mitä tapahtuu, oli jo liian myöhäistä. Häpeä oli niin järkyttävä, että ymmärsin, miksi perhesurmia tapahtuu.

Parempi oli unohtaa koko juttu.