Minun kamala elämäni
En ole pystynyt pitkään aikaan julkaisemaan blogikirjoitusta, sillä elämäni on tänä vuonna ollut pääsääntöisesti kamalaa. Nyt pakotan itseni kirjoittamaan ja samalla vastaan kysymykseen:
Miksi ihmiset avautuvat vaikeista asioista vasta sitten, kun ne vaikeudet on (edes jollain tapaa) voitettu?
Silloin kun elää äärirajoilla, on hyvin kaukana itsestään ja henkisestä tasapainosta. Silloin tuntee muun muassa sellaisia hienoja asioita kuin viiltävä kateus, elämän merkitsemättömyys, itsesääli, viha ja katkeruus. Silloin huomaa jakavansa sosiaalisessa mediassa asioita, joita ei normaalissa mielentilassa jakaisi, siirtävänsä tuskaa lapsille äkillisen huutamisen muodossa, alkavansa itkeä miehen vitsiksi tarkoitetusta kommentista, väsyvänsä tavallisesta keskustelusta ystävän kanssa ja olevansa toistuvasti poissa tästä hetkestä. Hetkestä, joka voisi olla täydellisen hyvä, mutta sitä ei pysty huomaamaan, kun sielu on hätätilassa.
Kun siinä mielentilassa yrittää kirjoittaa, saa aikaiseksi yhden lauseen (koitettu on): Vittu mitä paskaa.
Nyt, kun askel on jo hieman kevyempi, eikä huvita enää kaivaa itselleni syvempää kuoppaa, niin haluan huomauttaa myös, etten missään nimessä ajattele, että kirjoittaakseni ja jakaakseni elämäntarinaani, minun pitäisi olla jossain paremmassa tilassa. Vähiten haluan koskaan pitää Näin selvisin kaikesta -elämäntaitovalmennuksia. En tule ikinä selviämään kaikesta, enkä haluakaan. Haluan vain elää ja elämiseen kuuluu paskat vaiheet sekä kaikkien tunteiden tunteminen. Ja rehellisyys. Elääkseni ja kirjoittaakseni minun on oltava rehellinen.
Viime aikoina olen ajatellut paljon seksuaalista väkivaltaa kokeneiden vertaisryhmäkurssilla oppimaani käsitettä traumasta spiraalina. Trauma on spiraalin keskellä, ja sitä lähdetään kerimään pikkuhiljaa auki, mutta joka kierroksella tulee se paha kohta. Lohdutuksena kuitenkin, että aina se paha kohta on pikkusen kauempana ytimestä.
Nyt olen jo aika kaukana ytimestä, mutta pahat kohdat ovat vieläkin pahoja. Silloin kysytään eniten lujuutta rakastaa itseään, armollisuutta, ymmärrystä omaan traumaan sekä taitoa antaa lupa tuntea koko vitutuksen musta kirjo, vaikka aurinko koittaisi paskaisten ikkunoiden läpi jotain parempaa selittää.
Tänään jäin jo pitkäksi aikaa kuuntelemaan sitä ja se kertoi, että luvassa on valoisampia aikoja.