Olipa kerran aikuinen joka ei huomannut mitään
Mietin usein lapsena, miksei kukaan huomaa minussa mitään vikaa? Miksi terveydenhoitaja kirjoittaa vuosi toisensa jälkeen neuvolakorttiin että ”Terve, reipas tyttö. Hyvä ryhti.” Miksei se kysy mitään? Miksei kukaan kysy mitään?
Samaa kenties ovat miettineet Oulun rohkea ja mahtava Marlene, joka haastoi isänsä oikeuteen insestistä tai Helsingin Sanomien mielipidesivustolle perheväkivallasta kirjoittanut tytär, joka kävi koko elämänsä ajan koulussa ruhjeilla. Eikä kukaan huomannut mitään?
Lapset joutuvat kokemaan päivittäin hirveitä asioita monissa perheissä. Henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Vanhempien vallankäyttöä ja manipulointia. Päihteitä ja turvattomuutta. Todellisuus on aikuisille liian vaikeaa. Toiset lääkitsee sitä sortamalla lapsiaan, toiset esittämällä kiireistä elämää. Helpointa on painaa laput silmillä eteenpäin. Leikkiä, ettei nähnyt miten naapurin rouva juuri tipahti 2-vuotiaan tasolle, kun lapselle piti laittaa hanskat käteen. On vaihdettava puheenaihetta ja juoruttava jostain toisesta aikuisesta, jolla menee vielä huonommin. Onneksi maa on täynnä surullisia kohtalaoita siitä, kun ensin oltiin tähtiä ja sitten sammuttiin.
Ehkä mielessä käy ajatuksen häivähdys, kaikki ei ole kohdallaan. Mutta äkkiä sitä työntää sen pois mielestään, kun se on niin noloa puuttua toisen perheen asioihin, varsinkin jos vanhemmat vaikuttavat suurimman osan ajasta normaaleilta. Se on osa ihmisyyttä. Suojella itseään ikäviltä asioilta ja tunteilta. Olla menemättä niille epämukavuusalueille.
Lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on ilmiö, joka on ollut olemassa aina. Olisko meidän nykyisten aikuisten sukupolvi tarpeeksi rohkeaa tekemään asialle jotain? Tunnistamaan tämän ilmiön? Näkemään lapsen pahoinvoinnin myös ulospäin hyvältä näyttävässä perheessä? Kysymään lapselta muutakin kuin miten koulussa menee?
Vaikka että onko sulle sattunut jotain outoa? Onko sulla joku asia mikä sua ihmetyttää? Saatko sä puhua kaikista asioista mitä ihmettelet? Onko joku aikuinen käyttäytynyt oudosti? Onko joku sanonut sulle että kaikista asioista ei saa kertoa? Voitko sä piirtää kuvan siitä mistä sä et saa kertoa?Ihmetteletkö sä joskus, mitä äsken tapahtui? Unohdatko sä joskus mitä just äsken tapahtui? Milloin sua pelottaa? Missä sua pelottaa? Miksi sua pelottaa? Kenen kanssa sä oot kun sua pelottaa? Pelottaako sua kun jäät yksin jonkun aikuisen kanssa? Mikä aikuisissa pelottaa? Onko joku ollut sulle kiltti mutta pelottava? Kuka sua saa koskea ja mistä? Miltä se tuntuu susta? Milloin sun tarvii laittaa silmät kiinni? Kuvitella että sä olet jossain muualla? Onko sulla mielikuvitusmaailma? Milloin sä meet sun mielikuvitusmaailmaan? Onko sun pakko tehdä jotain? Pestä käsiä tai hiuksia? Yskiä tai räpyttää silmiä? Pitää käsiä jollain tietyllä tavalla? Rukoilla joka päivä? Kääntää nuket oikeinpäin? Mitä tapahtuu, jos sä et tee näitä asioita mitä sun on pakko tehdä? Milloin susta tuntuu turvalliselta? Saatko sä nukuttua öisin? Millaisia unia sä näet? Rakastaako joku aikuinen sua liikaa? Rakastaako sun isä sua samalla tavalla kuin sun äitiä? Mikä siinä rakkaudessa on sama ja mikä eri? Mikä on tylsintä siinä että on lapsi? Haluaisitko olla jo aikuinen? Miksi sä halauisit olla jo aikuinen?
En tiedä mitä olisin lapsena vastannut näihin kysymyksiin. Kukaan ei kysynyt. Mitä olisin halunnut, että tämän kyselylitanian jälkeen olisi tapahtunut? Että joku olisi ottanut vastuun pois minulta. Sanonut, että minä olen lapsi, minun ei kuulu kokea mitään tällaista. Että minä voisin mennä nyt leikkimään ja että toiset aikuiset kertoisivat minun isälleni, että niin ei saa tehdä lapselle. Eikä minun tarvitsisi ihmetellä koko juttua enää. Voisin rauhassa olla lapsi. Ja aikuiset olisivat aikuisia.