Pääkaupungista Pohjois-Pohjanmaan perimmäiseen nurkkaan
Monen vuoden ajan sanoin, etten voisi asua missään muussa kaupungissa Suomessa kuin Helsingissä. Helsinki oli ainoa paikka, jossa koin itseni vapaaksi. Kaupunkia ympäröivä meri otti puolet murheista kannettavakseen. Ihaniin kahviloihin saattoi piiloutua tuntikausiksi keskelle hyväntuulisten ihmisten rupattelua. Katusoittajat, kielten sekamelska, kauniit vanhat kivitalot, Hakaniemen tori, Lauttasaaren vehreät puistot ja kalliorannat, Töölön käsinkosketeltava hiljaisuus keskellä kaupunkia, keskuspuisto, laiduntavat hevoset. Hyvät pyörätiet ja merituuli. Ihanat saaret, purjehtijat ja nuoret tyylikkäät kaupunkilaiset, joiden olemus huokuu pelkkää raikkautta. Ihmisten kohteliaisuus toisiaan kohtaan, mutta samalla oman tilan kunnioittaminen. Lyhyt hymy, tulen istumaan viereiselle penkille, mutta en häiritse sinua enempää.
Kaupunki täynnä ystäviä, myös kotikylästä ja opiskelukaupungista. Ryhmätekstiviesti, ja kohta olimme istumassa rantaterassilla auringon pudotessa mereen. Aina jollakin oli joku tuntematon kaveri mukana, uusia tuttavuuksia syntyi, kohtaamisia eri tasoilla. Mentäisikö vielä jonnekin keikalle vai lähdettäisiinkö takaisin koteihimme? Kaikki oli mahdollista.
Sitten alkoi jyskyttää päässä. Huonon kelin takia olin mennyt autolla töihin, tiellä oli sattunut onnettomuus. Työpaikan ja päiväkodin välillä oli kuusi kilometriä, istuin liikennevaloissa toista tuntia. Perkeleen perkele, kirosin kaikkia muita autoilijoita. Huono sää jatkui, tuuli puhalsi mereltä, vettä satoi vaakasuoraan. Autolla en toista kertaa menisi, seuraavana aamuna hyppäsin bussiin. Bussi oli täynnä ihmisiä, viimeiset sulloutuivat sisään. Mitä jos joku matkustajista sekoaisi? Ottaisi aseen esiin ja alkaisi ampua meitä?
Ahdisti, oli päästävä pois ihmisistä ja ahtaista paikoista. Kuka vain voisi olla paha. Mitä jos se paha istuisi minun viereeni ruuhkabussissa?
Ennenkuin huomasinkaan, olimme muuttaneet kauas pois. Pohjois-Suomeen. Itärajalle. Useiden satojen kilometrien päähän Helsingistä, kaikista ihmisistä. Ympärillä metsää ja tyhjiä mökkejä. Ei tietoakaan aamuruuhkasta. Ensimmäinen tunne oli hämmentynyt ahdistus. Missä olivat kaikki ihmiset? Äänet, hajut ja vaihtelevat maisemat? Missä oli kaikki elämä? Ei ollut ulkoisia ärsykkeitä, ei voinut turhautua mistään ulkopuolisesta tai pelätä, onko vieruskaveri hullumpi kuin minä.
Nyt kun olen tuijottanut puita viimeiset seitsemän kuukautta, alan ymmärtämään, että ainoa mikä Helsingissä alkoi pelottaa oli minä. Enemmän kuin vieruskaveriani bussissa, olin pelännyt itseäni. Olisinko minä se, joka alkaisi huutamaan täpötäydessä bussissa, kun pää ei kestä? Olisinko minä se, joka ajaisi päin punaisia kiireessä ja aiheuttaisi sadan auton ketjukolarin? Olisinko minä se, joka menettäisi hermot päiväkodin kuumassa eteisessä, kun lasten kurahousut kiristi omastakin otsasta? Huutaisi töissä, että riisukaa naamionne, lopettakaa kiusaamasta toisianne, aikuiset ihmiset? Olisinko minä se, jonka kontrolli pettäisi?
Minä en missään nimessä halunnut olla se. Olin niin syvällä näytelmässä mukana, etten kehdannut. Piti tsempata bussissa, töissä, päiväkodin eteisessä, kaupan kassajonossa. Piti jaksaa. Jaksaa ja jaksaa. Piti hymyillä, eikä saanut menettää hermoja. Oltiin sivistyneitä kaupunkilaisia. Piti huomioida toiset, vaikka oma tila pieneni ja pieneni.
Nyt täällä puiden keskellä on tilaa huudella ja romahdella. Onneksi vastassa on metsää eikä ketään toista ihmistä, viatonta kanssakulkijaa. Olo on aika puhdistunut. Niin paljon kuin Helsinkiä rakastan ja ikävöin, voin suositella jokaiselle muuttoa metsän keskelle. Jo puolessa vuodessa voi löytää kaikkien kerrosten alla asuvan tyypin, joka osaa hellittää kontrollista. Pelosta, mitä muut ihmiset ajattelevat. Helppoa se ei ole, mutta metsälle voi huutaa ja puita voi halata.
Saapi ihan rauhassa olla metsän hulluin matkustaja.