Seurasin eilen #metoo keskustelua Twitterissä ja surullisena painoin peukkua ystävieni jakamille statuksille myös Facebookissa. Tykkäyksen siksi, että ystävä oli uskaltanut kirjoittaa asiasta.

Ihmisten kokemuksia lukiessani mietin omia kokemuksiani, mietin kuinka paljon puhuminen on helpottanut minuakin. Aika, jolloin vihdoin ymmärsin, että lapsena kokemani seksuaalinen väkivalta ei ollut minun vikani, muutti elämäni. Aloin ottaa askelia keveyteen, elämään.

Twitterissä otettiin voimakkaasti kantaa siihen, että myös niiden kokemukset, jotka eivät uskalla tunnustaa kokemaansa seksuaalista ahdistelua, ovat tasa-arvoisia niiden kanssa, jotka kertovat kokemuksistaan. Tämä on selvä. Ymmärrän myös hyvin sen, että kaikki eivät voi kertoa. Vai voivatko?

Mieleeni muistui tapaus nuoruusvuosilta, josta olen kertonut muutamalle ystävälle vasta monia vuosia tapauksen jälkeen. Tapauksen aikoihin, olisin kiistänyt sen. Miksi?

Koska suojelin (ja suojelen yhä) tekijän äitiä, isää, vaimoa ja lapsia. Vaikka tiedän, että en ollut ahdistelijan ensimmäinen, todennäköisesti en myöskään viimeinen uhri.

Toinen syy on se, että mitään ei sillä kertaa tapahtunut, joten en kokenut sitä niin pahana. Ahdistelu kyllä jatkui koko illan ja pyysin ahdistelijaa lopettamaan monta kertaa, mutta se ei auttanut. Muistan miettineeni, että olisiko minun suostuttava, että se loppuisi? Tutkimusten mukaan lapsuudessa seksuaalista väkivaltaa kokeneet joutuvat myös myöhemmässä elämässään helpommin raiskauksen uhriksi. Se johtuu omalla kohdallani muun muassa siitä, että minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää, että voin päättää omasta kehostani. Sinäkin iltana topakoidun ahdistelijan vaimon oikeuksista. Eikö olisi parempi, että panisit vaimoasi etkä minua? kysyin ahdistelijalta.

Mutta kun ahdistelija halusi minua, 17-vuotiasta nuorta naista, eikä vähän aikaa sitten synnyttänyttä vaimoaan. Se on kolmas syy, miksi en kertonut. Tunsin olevani syyllinen siihen, että pienen lapsen isä halusi panna minua eikä lapsensa äitiä. 

Niihin aikoihin, minulla ei edes käväissyt mielessäni, että kertoisin asiasta jollekin. Tapaus painui osaksi seksuaalitraumaani, sinne laariin, joka ei olisi kasvanut niin valtavaksi, jos olisin ymmärtänyt, että ei sekään kerta ollut minun vikani, että silloinkin olisin voinut kertoa. Vai olisinko?

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin kertonut? Olisin rikkonut yhden perheen, monet välit olisivat katkenneet, olisin joutunut selvittämään asiaa isäntäperheen, vaihto-oppilasyhtiön, herra ties kenen kanssa. Olisin joutunut vaihtamaan paikkaa, luopumaan uusista hyvistä ystävistäni tai pahimmassa tapauksessa minut olisi lähetetty Suomeen, jossa olisin joutunut kertomaan miksi. Nämä eivät olleet vaihtoehtoja 17-vuotiaalle.

Tai sitten ei olisi tapahtunut yhtään mitään. Koska mies nyt oli sellainen. Ja minä olin nuori nätti tyttö. Pikkujuttu. Oltaisi jatkettu kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja ahdistelija olisi käyttänyt jatkossakin tilaisuutensa siihen, mitä halusi enemmän. 

Ai niin, niinhän se meni joka tapauksessa.

Siksi, kiitos #metoo. Uskaltakaa jakaa tarinoitanne ja opettakaa tyttärillenne, että seksuaalinen ahdistelu ei ole uhrin vika, ei vaikka olisi minihameeseen pukeutunut 17-vuotias. Kertokaa, että aina voi kertoa.

Jotta tämä maailma olisi joskus valmis vastaanottamaan, mitä meillä on kerrottavana.