Tunnista raiskattu
Tunna Milonoffin ja Riku Rantalan kirjoittamassa MadSuccess Seikkailijan Self-help -kirjassa kerrottiin teinitytöstä, joka oli iskenyt serkkuaan keittiöveitsellä 49 kertaa, koska oli kateellinen serkkunsa tennareista, koulumenestyksestä ja mp3-soittimesta. Oikeudenkäynnissä oli selvinnyt, että tyttö oli raiskattu elämässään useita kertoja. Teksti päättyy yksinkertaiseen toteamukseen: ”Näin traumatisoituneessa ja katkeroituneessa mielessä kateus voi suistaa mielen kauheille teille”.
Järkytyin tekstistä, lukiessani sen pari vuotta sitten, jolloin en ollut traumatyöskentelyssäni vielä näin pitkällä. Pieni muistutus jostain traumoihin liittyvästä, ja triggeroiduin lukemastani. En kyennyt erottamaan kierteessä mitään tunteita. Lopulta päähän tuli ajatus: Olenko minäkin paha?
Kerroin ääni väristen ajatuksestani terapiassa. Terapeutti vakuutti, että en ole paha ihminen. Niin, sitä minäkin ihmettelen, kun vihdoin alan ymmärtää, että isäni teot eivät olleet minun syytäni. Että minä en ollutkaan siinä se paha. Samalla ymmärsin, että juuri traumani vuoksi tunsin syyllisyyttä. Lapsena koetun seksuaalisen väkivallan uhrilta viedään tapahtumasta pois kaikki muut tunteet, paitsi syyllisyys ja häpeä.
Terapeutti haastoi lisää: Mitäs ylipäätään ajattelet seksuaalisen väkivallan uhreista, tapaamistasi vertaisista esimerkiksi? Että onko tällainen käyttäytyminen tyypillistä?
Ei. Koemme syyllisyyttä jo pelkästään siitä, että postista tulee virallisen näköinen kirjekuori tai tuntematon numero soittaa. Ensimmäisenä pelästyy, mihin olen syyllinen? Niin, juurikin itsesyytökset ilman syytä, ovat tyypillisiä seksuaalisen väkivallan uhreille, terapeutti vastasi.
Raiskatut ovat usein hiljaisia kärsijöitä. Patoavat kärsimyksen sisälle monimutkaisiksi ajatusrakennelmiksi, neuroottisuudeksi, uuvuttaviksi käyttäytymismalleiksi. Kärsivät univaikeuksista, paniikkihäiriöstä, masennuksesta ja ahdistuksesta. Kokevat lamauttavaa pelkoa, jäävät kotinsa vangeiksi. Kantavat sisällään valtavaa syyllisyyttä ja häpeää tapahtuneesta. Sairastavat somaattisesti, eivät puhu tapahtuneesta. Ovat tapaturma-alttiita ja käyttäytyvät itsetuhoisesti.
Miksi vuonna 2008 Yhdysvalloissa tapahtunut oli painettu Madventuresin kirjaan esimerkiksi, vaikka tapaus edustaa poikkeusta raiskausten uhrien keskuudessa?
Ehkä he eivät tienneet, mitä he tekevät. Missään ei opeteta, miten voisi tunnistaa raiskaustraumoista kärsivän ihmisen. Missään ei kerrota, kuinka pitkällinen ja koko elämään vaikuttava prosessi seksuaalisesta väkivallasta toipuminen on. Yksittäisiä järjestöjä (Suomessa Välitä! Seksuaaliväkivaltatyö, Tukinainen, Suomen Delfins ry ja Naisten Linja) lukuun ottamatta, kukaan ei puhu seksuaalista väkivaltaa kokeneiden puolesta. Vähiten raiskatut itse.
Lopuksi toivon pilkahdus: Kun bussipysäkin mainoksesta minua tuijotti Meeri Koutaniemen kuva 12-vuotiaasta raskaana olevasta tytöstä, jolla oli yllään Paola Suhosen suunnittelema mekko, ajattelin, että vihdoinkin tätä näytetään. Hyvä Plan!
Sitten kun tulee päivä, jolloin Suomessa välittämisen kulisseissa raiskatut lapset ja aikuiset poseeraavat siveysvyöt lukossa bussipysäkkien kyljessä, voin lopettaa blogini kirjoittamisen.
