Minut kasvatettiin oikeistolaisen opin mukaisesti ottamaan vastuu itsestäni, tekemään paljon töitä. Perheellämme oli oma yritys, ei yhtään päivää kesälomaa ja töitä tehtiin, vaikka joku perheenjäsenistä makasi sairaalassa koomassa. 

Isäni mukaan oli työttömän oma vika, jos ei saanut töitä. Aina voisi lähteä vaikka metsään risuja kitkemään, kyllä tekevälle töitä löytyy. Työtön oli synonyymi laiskalle sohvalla makaajalle, television katsojalle. 

Työttömyyden pelossa olen aina tehnyt paljon töitä. Lukion ja yliopisto-opintojen ohella olen toiminut mansikanpoimijana, mansikanmyyjänä, postinjakajana, promoottorina ja markkinointihenkilönä, mikäli niillä on jotain eroa. Olen ollut töissä huoltoasemalla, vaatekaupoissa, pikaruokaravintoloissa Suomessa ja Ranskassa. Lisäksi olen ollut puhelinhaastattelijana, toiminut tutkimusavustajana, sosiaalityöntekijänä, toimittajana, viestinnän suunnittelijana, suunnittelijana, markkinointiassistenttina, projektisihteerinä, projektityöntekijänä ja projektikoordinaattorina. 

Luettelin kaikki muistamani työpaikat, koska nyt olen työtön. Toki olen tehnyt yhden lehtijutun, on heti lisättävä, sillä muuten voisit ajatella, että olen laiskottellut lasten kanssa kaikki päivät. Kertomalla työpaikoistani toivon, että voit ajatella, että onhan se töitä tehnyt elämässään, jos nyt on pari kuukautta ansiosidonnaisella, niin ei ole vielä pois minun verorahoistani. 

Häpeä työttömyydestä on iskostettu niin aikaisin ja syvälle systeemiini, että yritän selittää itseäni, saada hyväksyntäsi työttömyydelle. Että voisin itsekin paremmin hyväksyä työttömyyteni.

Työttömänä oleminen on ollut minulle psyykkisen kasvun kannalta mittaamattoman arvokasta. En ole enää hienossa työpaikassa vaan olen vain minä, työtön. Mutta yhtä tärkeä ihminen kuin silloin, kun olin pitämässä esityksiä ministeriöiden kabineteissa (pakko lisätä ”saavutuksia” tähän, jotta ajattelisit, etten ole aina ollut ihan luuseri).

Tämä aika on mittaamattoman arvokasta myös siksi, että nyt en aio rynniä seuraavaan työpaikkaan, vaan toteuttaa sydämeni tietä. Olen ollut kohta vuoden kansalaisopiston kirjoituskurssilla ja kirjoittamisesta on tullut yhtä tärkeää kuin hengittämisestä.  Ehkä tämä onkin elämäni suurin saavutus, vihdoinkin teen sitä mitä haluan!

Olen ymmärtänyt, että olen aina halunnut kirjoittajaksi, mutta pelännyt epäonnistumista. Kun hain opiskelemaan, en uskaltanut valita, edes yrittää, kirjoittamista saati äidinkieltä pääaineeksi. Pelkäsin torjutuksi tulemista, pääsykokeita, sitä että joku sanoisi, etten osaakaan kirjoittaa. Pyyhkisi pois kaikki, mistä silloin salaa haaveilin.

Tänään minulla ja lapsilla on viimeinen kesälomapäivä. Menemme Allas Sea Pooliin, jonka sisäänpääsymaksu on puolet halvempi työttömille. Viimeksi maksoin täyden hinnan, en kehdannut alkaa huutelemaan siinä, hienossa paikassa, työttömyyttäni. Mitä muut jonossa seisoskelevat työssäkäyvät, he jotka olivat ansainneet kesälomansa, olisivat ajatelleet? Millä rahalla tuokin täällä ui, menisi mielummin järveen, se on ilmaista. 

Nyt olen tallentanut työttömyystodistukseni puhelimeen valmiiksi. Aion vilauttaa sen nopeasti kassalla. Ja huomenna, kun olen vienyt lapset päiväkotiin, tulen takaisin kotiin kirjoittamaan. Luoja tietää, ehkä makaan hetken sohvalla. Keskellä kirkasta päivää, työttömänä, ihmisenä.