Edellisessä blogikirjoituksessa kehotin hakemaan apua, jos ei kestä lapsen kiukuttelua. Kannustin omien tunteiden tunnistamiseen ja käsittelyyn sekä vanhemman että lapsen hyvinvoinnin vuoksi. Koska en osaa neuvoa mitään yhtä valtakunnallista ja tasa-arvoista tahoa, joka voisi auttaa omien tunteiden tunnistamisessa ja käsittelyssä, kerron oman tarinani.

Periaatteessa apua vanhemmuuteen pitäisi saada esimerkiksi neuvoloista. Silloin, kun itse olisin kaivannut apua omien tunteideni käsittelyyn, en olisi osannut pukea sanoiksi niitä tunteita, joita minulla oli. Miten olisin voinut tuoda niitä esiin vastavalmistuneelle terveydenhoitajalle, joka oli vaikuttunut siitä, kuinka hienosti pärjään pienten kaksosten kanssa? 

Nyt kutsuisin sitä tunnetta kaaottiseksi peloksi. Minulla ei ollut vaikeuksia kestää lasten kiukuttelua, mutta minulla oli vaikeuksia luottaa elämään. Näin silmissäni koko ajan, miten lapsi tippuu sohvalta, kaatuu portaissa, polttaa itsensä kuumassa vedessä, hukkuu kylpyammeeseen tai jättää sormensa oven väliin. Näiden pelkojen takia juoksin neuroottisesti lasten perässä, yritin estää kaikki kaatumiset. Myöhemmin traumaterapiassa opin, että omien lasten ylisuojelevuus on tyypillinen oire seksuaalista väkivaltaa lapsuudessa kokeneille. 

Ahdisti, koska kahden pienen lapsen kanssa ylisuojelemisen tehtävä oli, ehkä lasten pieneksi helpotukseksi, lähes mahdotonta.  Yritin hallita tunteitani pakko-oireisilla ajatuksilla ja käyttäytymisellä. Kun lapset jättivät nuken kasvot alaspäin lattialle, minun oli käännettävä se oikeinpäin. Aloin toimimaan, kuten olin lapsena toiminut, kun pelko oli ollut todellinen. Nuken kasvot oli pidettävä koko leikin ajan ylöspäin. Ettei mitään pahaa tapahtuisi.

Päässäni soi sanonta vahinko ei tule kello kaulassa, kun yritin vakuuttaa itselleni, että en voinut olla koko ajan suojelemassa lapsiani elämän kolhuilta. En ymmärtänyt, että tipahdin lapsitilaan, kun huomasin lapsen kiipeävän aitaa pitkin ylöspäin. 

Puhuin asiasta miehelle ja ystäville, se auttoi vähän. Koska puhuminen oli vaikeaa, enkä kokenut saavani tarpeeksi ymmärrystä, kävin Rosen-terapiassa ja osteopaatilla. Kehoterapioiden avulla pystyin edes rentouttamaan kehoa, kun mieli kävi kierroksilla. Kävin juoksemassa, sillä lapsuuden käsittelemättömät tunteet jäävät kehoon purkautumattomana energiana. On pakko liikkua. 

Mitä toivon, että olisin tehnyt silloin? Toivon, etten olisi vatvonut päässäni ajatuksiani ja näytellyt hyvinvoivaa. Toivon, että olisin aukaissut suuni siellä neuvolassa, koittanut edes. Olisin yrittänyt kuvata pelkojani, sitä tilaa johon tipahdan, kun järkevä aikuinen lakkaa olemasta ja tilalle tulee pelokas lapsi. Toivon, että olisin soittanut kaikkiin auttaviin puhelimiin, olisin lukenut tunnelukkoja käsitteleviä kirjoja. Toivon, että olisin löytänyt TRE-menetelmän, joka on auttanut purkamaan kehossa olevia traumojani. 

Eniten toivon, että olisin kehoterapioiden lisäksi kehdannut hakea psykoterapiaan niin kauan kunnes olisin päässyt (kuten sitten lopulta pääsinkin, kun sairaalasängystä käsin pyysin itse neurologilta lähetteen psykiatriselle poliklinikalle). Vasta siellä olen ymmärtänyt lapsuuden traumojen vaikutuksen omaan vanhemmuuteen. Olen oppinut tunnistamaan itsessäni erilaisia minätiloja, jotka aktivoituvat, kun joudun sellaisten tunteiden kanssa tekemisiin, joita en ole lapsena voinut käsitellä. Olen saanut uuden, aikuisen minän, joka tunnistaa, kun tipun tai meinaan tippua lapsitilaan. Tunnistaa, kun joku toinen vanhempi tippuu lapsitilaan, raivoaa lapselle, aivan kuin olisi itsekin uhmaikäinen.

Terapiassa minulle avautui maailman helpoin matematiikan kirja, jossa sanotaan, että traumojen siirto kestää, tavalla tai toisella, keskimäärin kolme sukupolvea, mutta sinä voit katkaista sen.