Jos ärsyynnyt tästä tekstistä, hae apua

IMG_3100.JPG

Seurasin tänään isää ja kahta lasta, jotka kävelivät edessämme pois leffateatterista. Isoveli, pikkusisko, hyvin istuva puku, vaaleanpunaiset sydänsukkahousut. Tyttöä itketti. Tytöllä oli ikää ehkä neljä tai viisi vuotta. Isä laski päänsä tytön pään eteen, riuhtaisi ranteesta ja sihisi hampaiden välistä. Tyttö piteli rannettaan, mutta nieli itkunsa, käskystä. Käveltiin eteenpäin, sydänsukkahousuiselle itku tuli pienesti pintaan uudestaan. ”Ei saa kiukutella” kuului lujaa ja ylhäältä. Iso käsi riuhtaisi taas pientä. Pitkien askelien tahdissa jatkettiin matkaa.

Meinasin huutaa hyvin istuvan puvun selälle: Hei ihminen, 2010-luvun urbaani ja hyvinpukeutunut isä, lasten kuuluu saada kiukutella! Lasten kuuluu saada näyttää ihan kaikkia tunteitaan! Kiukun tuntemisen kieltäminen kasaa pahan olon lapsen sisälle! Se löytää tiensä ulos joko kiukkuna muita lapsia kohtaan tai vahinkona tytölle itselleen! Sinun tehtäväsi on olla turvallinen aikuinen, joka vastaanottaa lapsen tunteet ja sanoittaa ne, jotta lapsi oppii käsittelemään niitä! Ja ymmärthän, että lapsen fyysinen vahingoittaminen, mukaanluettuna riuhtaisu kädestä, ovat laissa kiellettyjä rikoksia!

En uskaltanut, kuten en ole uskaltanut satana aiempanakaan kertana, kun olen kohdannut vanhemman, joka kieltää lasta tuntemasta kiukkua, vajoaa lapsen tasolle ristiriitatilanteessa, käyttää vanhemman valtaansa mielipuolisesti laskemalla kolmeen ja antamalla vaihtoehdon niin nopeasti, että lapsi ei ehdi sisäistämään tilannetta, vittuilee lapselle, tai ehkä pahinta kaikesta – matkii lasta.

Olen ollut hiljaa, koska kaikissa näissä tilanteissa, vanhempi ei ole ymmärtänyt omaa lapsellisuuttaan. Olen ajatellut, että puuttumalla tilanteeseen, pahennan lapsen tilannetta. Pelkään, että vanhempi syyttää minun reaktiostani lasta. Koska jos vanhempi ei kestä lapsen kiukkua, se ei taida olla itsekään saanut lapsena kiukutella? Se ei taida ymmärtää, että siirtää pahaa oloaan lapselle, on ehkä tehnyt sitä jo lapsen uhmaiästä saakka. Siinä tapauksessa lapsen ollessa viisivuotias, saatetaan jo olla uhkailun ja kiristyksen tarpeettomassa suossa.

Kaikilla on huonoja päiviä, mutta jos ei kestä lapsen kiukuttelua, kannustan miettimään syitä ja hakemaan apua. Harvoin lapsessa on vika – meissä vanhemmissa kyllä. Käsittelemättömissä asioissamme, peloissamme, kiukuissamme, pettymyksissämme ja suruissamme, joita olemme kantaneet ehkä kolmekymmentä vuotta tai kolme kuukautta. Mutta niin kipeissä, että vain lapsi osaa näyttää ne meille – koska lapsi on viaton. Niin kuin mekin olemme joskus kauan sitten olleet.

Toivon, että jos tämä teksti osuu sinuun, et kiellä tai pelkästään loukkaannu, vaan teet asialle jotain. Alat tarkkailemaan itseäsi. Ärsyynnytkö lapsen käytöksestä? Miksi?

Vedä happea ja pyydä anteeksi. Uskalla katsoa taaksepäin, selvittää omat tunteesi, mistä ne johtuvat? Palkinnoksi saat onnellisen elämän, ole hyvä.

 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Vanhemmuus

Miksi en kertonut äidille?

IMG_6685.JPG

Lapsena isä kutsui minua kultapieneksi, iskän tytöksi. Nauroi rakastavasti, että olen vähän liian hyvä kaikessa, vähempikin riittäisi. Mutta sai hermoromahduksen, jos sain matematiikan kokeista huonon numeron. Koska välitän sinusta niin paljon, isä sanoi. Isä halusi minulle hyvän tulevaisuuden, kannusti opiskelemaan kieliä ja avartamaan maailmankatsomusta.

Isä toisteli, että elämässä selviää, kun muistaa hengittää syvään. Muitakin hetkessä elämisen, nykypäivän minävalmentajien mantroja kuulin päivittäin. Isä sanoi, että jos on huono päivä, kannattaa lähteä metsään kävelemään. Sinne me menimme. Kotimatkalla pelkäsin, että olemme eksyneet lopullisesti. Ei hätää, isä tyynnytteli, pitää vain löytää sähkölinja ja seurata sitä.

Isä tuli aina ensin minun luokseni.  Mitä kuuluu, rakas tyttäreni? Menikö koulussa hyvin? Näytä iskälle, mitä olet siihen piirtänyt. Kerrothan aina ensin iskälle, jos on jotain murheita.

Isä sanoi, että teki paljon töitä minun vuokseni. Isä sanoi, ettei halunnut itselleen mitään, vaan tärkeintä oli, että minä saisin kaiken. Että minä voisin harrastaa balettia ja ratsastusta ja päästäisi koko perhe taas yhdessä Alpeille laskettelemaan. Enkö pitänytkin laskettelusta? Meidän perhe on vähän parempi, kuin muut perheet, isä sanoi. Ei kannattaisi puhua oman perheen asioista ulkopuolisille, isä lisäsi.

Isä oli kylillä pidetty, monessa mukana oleva yrittäjä ja avulias mies. Jälkeenpäin mietin, oliko tämä omaa kuvitelmaani? Oliko isä ollut mahtava vain minulle syöttämässään pajunköydessä? Mutta ei, kun isä kymmenen vuotta sitten kuoli, kodistamme tuli kukkameri. Ensimmäisenä surunvalittelijana oli tunnettu kunnallispoliitikko. Kunnan sivistystoimenjohtaja halusi videoida isän hautajaiset.

Isän kuoleman jälkeen muistikuvat insestistä tulvivat mieleeni. Kävin kaksi kertaa psykologilla, isäni ikäisellä miehellä, joka pahensi tilannetta. Puhuin ystävien kanssa. Sanoin, että en voi uskoa muistikuviani. Ne ei voi olla totta. Isä oli rakastanut minua enemmän kuin mitään, tehnyt kaiken minun vuokseni. Niin isä oli aina sanonut. Aloin nostaa isääni jalustalle. Eikä kuolleista muutenkaan saanut puhua pahaa.

Ihan on isänsä tyttö, ja yhtä pitkät silmäripsetkin. Kuulin tätä sinänsä harmitonta lausetta läpi lapsuuteni. Läheiseltä isä-tytär-suhteelta, siltä meidän suhteemme oli näyttänyt. 

Silti äiti sanoi jälkikäteen miettineensä, miksi en lapsena koskaan kiivennyt isän syliin tai hakeutunut isän lähelle? Jo lapsuudessa äiti oli ihmetellyt, miksi olin niin surumielinen lapsi? Muistan kyllä, että äiti kysyi, itsekin surullisena, miksi olet niin surullinen?

Miten olisin voinut kertoa? Isä oli ottanut minut valtaansa niin pienenä, etten tiennyt muunlaisesta elämästä. Luulin, että tyttärien kuuluu elää niin. Paras lapsuudenystäväni muistaa, että olin kertonut hänelle, mutta ei ollut ymmärtänyt, mitä tarkoitan. Itse muistan ihmetelleeni, että ystävällä ei ollutkaan sellaista kuin minulla. Siinä vaiheessa, kun jollain tasolla ymmärsin, mitä tapahtuu, oli jo liian myöhäistä. Häpeä oli niin järkyttävä, että ymmärsin, miksi perhesurmia tapahtuu.

Parempi oli unohtaa koko juttu.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä