Jos ärsyynnyt tästä tekstistä, hae apua
Seurasin tänään isää ja kahta lasta, jotka kävelivät edessämme pois leffateatterista. Isoveli, pikkusisko, hyvin istuva puku, vaaleanpunaiset sydänsukkahousut. Tyttöä itketti. Tytöllä oli ikää ehkä neljä tai viisi vuotta. Isä laski päänsä tytön pään eteen, riuhtaisi ranteesta ja sihisi hampaiden välistä. Tyttö piteli rannettaan, mutta nieli itkunsa, käskystä. Käveltiin eteenpäin, sydänsukkahousuiselle itku tuli pienesti pintaan uudestaan. ”Ei saa kiukutella” kuului lujaa ja ylhäältä. Iso käsi riuhtaisi taas pientä. Pitkien askelien tahdissa jatkettiin matkaa.
Meinasin huutaa hyvin istuvan puvun selälle: Hei ihminen, 2010-luvun urbaani ja hyvinpukeutunut isä, lasten kuuluu saada kiukutella! Lasten kuuluu saada näyttää ihan kaikkia tunteitaan! Kiukun tuntemisen kieltäminen kasaa pahan olon lapsen sisälle! Se löytää tiensä ulos joko kiukkuna muita lapsia kohtaan tai vahinkona tytölle itselleen! Sinun tehtäväsi on olla turvallinen aikuinen, joka vastaanottaa lapsen tunteet ja sanoittaa ne, jotta lapsi oppii käsittelemään niitä! Ja ymmärthän, että lapsen fyysinen vahingoittaminen, mukaanluettuna riuhtaisu kädestä, ovat laissa kiellettyjä rikoksia!
En uskaltanut, kuten en ole uskaltanut satana aiempanakaan kertana, kun olen kohdannut vanhemman, joka kieltää lasta tuntemasta kiukkua, vajoaa lapsen tasolle ristiriitatilanteessa, käyttää vanhemman valtaansa mielipuolisesti laskemalla kolmeen ja antamalla vaihtoehdon niin nopeasti, että lapsi ei ehdi sisäistämään tilannetta, vittuilee lapselle, tai ehkä pahinta kaikesta – matkii lasta.
Olen ollut hiljaa, koska kaikissa näissä tilanteissa, vanhempi ei ole ymmärtänyt omaa lapsellisuuttaan. Olen ajatellut, että puuttumalla tilanteeseen, pahennan lapsen tilannetta. Pelkään, että vanhempi syyttää minun reaktiostani lasta. Koska jos vanhempi ei kestä lapsen kiukkua, se ei taida olla itsekään saanut lapsena kiukutella? Se ei taida ymmärtää, että siirtää pahaa oloaan lapselle, on ehkä tehnyt sitä jo lapsen uhmaiästä saakka. Siinä tapauksessa lapsen ollessa viisivuotias, saatetaan jo olla uhkailun ja kiristyksen tarpeettomassa suossa.
Kaikilla on huonoja päiviä, mutta jos ei kestä lapsen kiukuttelua, kannustan miettimään syitä ja hakemaan apua. Harvoin lapsessa on vika – meissä vanhemmissa kyllä. Käsittelemättömissä asioissamme, peloissamme, kiukuissamme, pettymyksissämme ja suruissamme, joita olemme kantaneet ehkä kolmekymmentä vuotta tai kolme kuukautta. Mutta niin kipeissä, että vain lapsi osaa näyttää ne meille – koska lapsi on viaton. Niin kuin mekin olemme joskus kauan sitten olleet.
Toivon, että jos tämä teksti osuu sinuun, et kiellä tai pelkästään loukkaannu, vaan teet asialle jotain. Alat tarkkailemaan itseäsi. Ärsyynnytkö lapsen käytöksestä? Miksi?
Vedä happea ja pyydä anteeksi. Uskalla katsoa taaksepäin, selvittää omat tunteesi, mistä ne johtuvat? Palkinnoksi saat onnellisen elämän, ole hyvä.
