Todellakin lupa näkyä

IMG_2853.JPG

Törmäsin äsken Instagramissa rohkean ja upean seuraamani naisen kuvaan ja kirjoitukseen, jossa oli käytetty aihetunnisteena #lupanäkyä. Huomasin, että tänään 23.5. vietetään Vaakakapinan ansiosta Lupa näkyä -päivää, jossa ideana on ”rikkoa niitä rajoja, joiden sisällä on tottunut elämään.”

Kyse voi olla vaikka pukeutumisesta sellaisiin vaatteisiin, joihin ei normipäivänä kehtaisi, vaikka mieli tekisi. Koska minulla päivä kului pukeutuneena haaremihousuihin ja pitkään villatakkiin, osallistun päivään nyt tässä.

Olen lykännyt tästä aiheesta kirjoittamista pitkään ja välillä jo ajattelin, ettei minun ehkä tarvitse kirjoittaa koko asiasta. Kun kerron sen, saatat ajatella, että onpa pikkumaista, tuostako se kaiken kokemansa jälkeen tekee ongelman. Olisi onnellinen, että on elossa. Tai ehkä sinä et ajattelekaan niin, vaan minä. Niin, minä ajattelen, että en saisi olla näin pikkumainen, koska olen sentään elossa. Mutta elämä ei mene niin, että pitkä kassajono ei ottaisi huonona päivänä päähän, vaikka olisi juuri selviytynyt kuolemasta.

Siksi olen odottanut kauhulla kesää, vuodenaikaa, jota ennen olen pelkästään rakastanut. Tiesin, että minun pitää elää asian kanssa jo toukokuussa, kun lomailemme Italiassa. Siksi kävin Indiskassa ostamassa pitkän kesähameen.

Talven aikana, molempien jalkojen ihon alla kytevät suonikohjut ovat räjähtäneet. Ne ovat räjähtäneet niin, että näyttää siltä, kuin jalkani olisi kiedottu sinisiin telaketjuihin. Kesän lähestyessä olen nieleskellyt ja ollut kiitollinen Suomen viileästä kesästä. Voisi hyvin käyttää pitkiä housuja ja hameita koko kesän.

Häpeäkseni myönnän, että aiemmin jalat ovat olleet ainoa osa vartalostani, mihin olen koskaan ollut tyytyväinen. Kaikki muu on ollut vääränkokoista. Liian pienet rinnat, liian iso maha, liian laihat kädet. Jalat ovat näyttäneet hyvältä ja jaksaneet juosta. Pakottaneet minut lähtemään liikeelle aina, kun olin vähällä kuolla ahdistukseen.

Suonikohjujen puhkeaminen kukkaan ei ole tapahtunut kivutta, mutta henkinen kipu on ollut huomattavasti suurempaa kuin fyysinen. Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi haaveillut suonikohjuleikkauksesta, mikä minun tapauksessani ei ole yksinkertainen juttu.

Ensimmäisenä päivänä Italiassa laitoin jalkaani tutut haaremihousut, toisena päivänä lähdin lenkille pitkissä trikoissa. Sitten lämpö nousi ja laitoin lyhyen mekon. Melkein unohdin suonikohjut, kun vuokraamassamme talossa ei ollut yhtään peiliä, joka niistä olisi muistuttanut.

Kun lähdin Italiassa uudestaan lenkille, seuranani oli ihana ystävä. Olin pukeutuneena lyhyisiin sortseihin ja aloin avautua suonikohjuistani. Ajattelin, että olihan hänkin niinhin varmaan kiinnittänyt huomiota. Mutta eihän ne ole edes yhtään pahat, ystävä ihmetteli.

Ai ei vai? Ystävä on ammatiltaan lääkäri, joten annoin mielipiteelle objektiivista arvoa. Lisäksi ystävä toi nätisti esiin, että jalkani ovat myös edelleen yhtä toimivat. Totta. Nytkin olin lenkillä. Minä hullu olin uskonut monta kuukautta, että niiden ulkonäöllä on jotain väliä. Toki jollekin ihmiselle voi ollakin, mutta että minulle, joka on harjoitellut itsensä hyväksymistä jo pari vuotta?

Nyt jo melkein naurattaa. Vaikka vielä hävettääkin pikkuisen ja kesäjuhliin laitan todennäköisesti pitkän hameen tai sukkahousut. Vai uskaltaisinko olla koko kesän, kuten loppuloman Italiassa? Upeat jalat näytillä suonikohjut sinisyyttään säihkyen? Jospa koko kesä olisikin teemalla uskalla näkyä?

Näy sinäkin, sillä hyvä ihminen, olet kaunis.  

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta

Mikä on sinun supervoimasi?

IMG_2889.JPG

Lukion äidinkielenopettaja pyysi minut tunnin lopuksi juttelemaan. Mitä sulle on tapahtunut siellä vaihto-oppilaana, opettaja kysyi vakavana.

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, mitä opettaja oli tarkoittanut. Olin koko ikäni rakastanut lukemista ja kirjoittamista, mutta vaihto-oppilasvuoden aikana palo oli sammunut. Lopetin melkein lukemasta, lopetin täysin kirjoittamasta. Pystyin yhä kirjoittamaan tekstejä koulussa ja töissä teknisesti, mutta kaikki syvyydet ja tasot olivat poissa.

Vielä myöhemmin ymmärsin myös syyt. Kirjoittaminen oli ollut tapani selvitä, paeta keksimiini maailmoihin. Vaihto-oppilasvuosi lopetti lapsuuteni. Vaihdon jälkeen muutin käytännössä pois kotoa, ensirakkauteni luokse, joka liimasi niin monta laastaria lapsuuden päälle, että oli helppoa unohtaa koko tuska. Lisäksi olin vihdoin täysi-ikäinen, sain lain mukaan itse päättää elämästäni. Päätin, että minusta tulee omien mittapuideni mukaan normaali nuori nainen.

Kirjoittaessa tapahtuu kummallisia asioita, paperilta saattaa lukea, jotain mitä ei edes tiennyt ajattelevansa. Ymmärrän nyt, että en uskaltanut enää kirjoittaa. En uskaltanut ottaa riskiä siitä, etten ollutkaan se normaali.

Tämä kaikki palautui mieleeni tänään, kun istun makuuhuoneen sängyn päällä, vanhan punatiilisen kivilinnan ylimmässä kerroksessa, ikkuna auki viidakkomaisen tiheään Toscanan vuoristoon, jossa linnut pitävät konserttia ja lapset leikkivät piilosta. Olo on niin kevyt, miksi enää kirjoittaisin? Miksi en olisi vain osa ikkunan takana avautuvaa maisemaa?

Siksi koska ilman kirjoittamista, minusta tulee ajatuksissaan vaelteleva, ärtyisä ja pienistä epäkohdista huomautteleva äiti ja vaimo. Omia huoliaan tärkeämpänä pitävä ystävä. Alaleuoista kiristää, henki ei kulje vapaasti. Parin päivän kirjoitustauon jälkeen mies kysyy, voisinko kirjoittaa hetken.

Tukahdutin kirjoittamisen vuosiksi, koska en uskaltanut katsoa olkani yli. Otin käyttööni sata muuta keinoa, addiktioita ja valheellisia selittelyitä, jotta pysyisin piilossa itseltäni. Jos en muuta keksinyt, niin känni toimi aina. Haaveilin yhä kirjoittamisesta, mutta en saanut aikaiseksi mitään kunnollista. Luin muiden kirjoittamia hienoja tekstejä ja ajattelin, ettei tässä kannata mitään kirjoittaa, kun maailmassa on niin paljon hyviä kirjoittajia. Eikä siitä ammattiakaan enää saisi.

Sitten alensin rimaa. Ajattelin, että ihan sama mitä kirjoitan, kunhan kirjoitan. Se oli ehkä paras oivallukseni koskaan. Aloin täyttämään mustakantisia muistikirjoja, kalenterien joutosivuja ja kännykän muistioita. Yhtenä päivänä kirjoitin tekstin, jossa luki kolme kertaa paska, eikä muuta. Ymmärsin, että kolmen paskan kirjoittakin voi olla kirjoittaja. Kyse ei ole huomiosta tai menestyksestä, kyse on sisimmästä.

Vuosia olin ajatellut, että minulla ei ole mitään omaa juttua. Olin unohtanut supervoimani, tapani olla oma itseni. Jos en kirjoita, teen asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää, sydämestä puhumattakaan. Itseni ja muiden ihmisten tähden, toivon, että muistan tämän lopun elämääni.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä