Todellakin lupa näkyä
Törmäsin äsken Instagramissa rohkean ja upean seuraamani naisen kuvaan ja kirjoitukseen, jossa oli käytetty aihetunnisteena #lupanäkyä. Huomasin, että tänään 23.5. vietetään Vaakakapinan ansiosta Lupa näkyä -päivää, jossa ideana on ”rikkoa niitä rajoja, joiden sisällä on tottunut elämään.”
Kyse voi olla vaikka pukeutumisesta sellaisiin vaatteisiin, joihin ei normipäivänä kehtaisi, vaikka mieli tekisi. Koska minulla päivä kului pukeutuneena haaremihousuihin ja pitkään villatakkiin, osallistun päivään nyt tässä.
Olen lykännyt tästä aiheesta kirjoittamista pitkään ja välillä jo ajattelin, ettei minun ehkä tarvitse kirjoittaa koko asiasta. Kun kerron sen, saatat ajatella, että onpa pikkumaista, tuostako se kaiken kokemansa jälkeen tekee ongelman. Olisi onnellinen, että on elossa. Tai ehkä sinä et ajattelekaan niin, vaan minä. Niin, minä ajattelen, että en saisi olla näin pikkumainen, koska olen sentään elossa. Mutta elämä ei mene niin, että pitkä kassajono ei ottaisi huonona päivänä päähän, vaikka olisi juuri selviytynyt kuolemasta.
Siksi olen odottanut kauhulla kesää, vuodenaikaa, jota ennen olen pelkästään rakastanut. Tiesin, että minun pitää elää asian kanssa jo toukokuussa, kun lomailemme Italiassa. Siksi kävin Indiskassa ostamassa pitkän kesähameen.
Talven aikana, molempien jalkojen ihon alla kytevät suonikohjut ovat räjähtäneet. Ne ovat räjähtäneet niin, että näyttää siltä, kuin jalkani olisi kiedottu sinisiin telaketjuihin. Kesän lähestyessä olen nieleskellyt ja ollut kiitollinen Suomen viileästä kesästä. Voisi hyvin käyttää pitkiä housuja ja hameita koko kesän.
Häpeäkseni myönnän, että aiemmin jalat ovat olleet ainoa osa vartalostani, mihin olen koskaan ollut tyytyväinen. Kaikki muu on ollut vääränkokoista. Liian pienet rinnat, liian iso maha, liian laihat kädet. Jalat ovat näyttäneet hyvältä ja jaksaneet juosta. Pakottaneet minut lähtemään liikeelle aina, kun olin vähällä kuolla ahdistukseen.
Suonikohjujen puhkeaminen kukkaan ei ole tapahtunut kivutta, mutta henkinen kipu on ollut huomattavasti suurempaa kuin fyysinen. Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi haaveillut suonikohjuleikkauksesta, mikä minun tapauksessani ei ole yksinkertainen juttu.
Ensimmäisenä päivänä Italiassa laitoin jalkaani tutut haaremihousut, toisena päivänä lähdin lenkille pitkissä trikoissa. Sitten lämpö nousi ja laitoin lyhyen mekon. Melkein unohdin suonikohjut, kun vuokraamassamme talossa ei ollut yhtään peiliä, joka niistä olisi muistuttanut.
Kun lähdin Italiassa uudestaan lenkille, seuranani oli ihana ystävä. Olin pukeutuneena lyhyisiin sortseihin ja aloin avautua suonikohjuistani. Ajattelin, että olihan hänkin niinhin varmaan kiinnittänyt huomiota. Mutta eihän ne ole edes yhtään pahat, ystävä ihmetteli.
Ai ei vai? Ystävä on ammatiltaan lääkäri, joten annoin mielipiteelle objektiivista arvoa. Lisäksi ystävä toi nätisti esiin, että jalkani ovat myös edelleen yhtä toimivat. Totta. Nytkin olin lenkillä. Minä hullu olin uskonut monta kuukautta, että niiden ulkonäöllä on jotain väliä. Toki jollekin ihmiselle voi ollakin, mutta että minulle, joka on harjoitellut itsensä hyväksymistä jo pari vuotta?
Nyt jo melkein naurattaa. Vaikka vielä hävettääkin pikkuisen ja kesäjuhliin laitan todennäköisesti pitkän hameen tai sukkahousut. Vai uskaltaisinko olla koko kesän, kuten loppuloman Italiassa? Upeat jalat näytillä suonikohjut sinisyyttään säihkyen? Jospa koko kesä olisikin teemalla uskalla näkyä?
Näy sinäkin, sillä hyvä ihminen, olet kaunis.