Olen kuullut tuhat kertaa sanottavan, että kukaan ei ole täydellinen. Melkein yhtä monta kertaa ääni sisälläni on sanonut, että siihen on kuitenkin pyrittävä. Mitä, jos minä olisinkin täydellinen? Täydellisyyden tavoittelussani olen sumentanut itsestäni rumempia puolia, pönkittänyt niitä, jotka saa ihmiset ajattelemaan mielessään, että vau, sehän on ihan täydellinen. 

Täydellisyys on minulle sitä, että näyttää hyvältä, puhuu viisasti ja älykkäästi, saa ihmiset tuntemaan olonsa mukavaksi, osaa miettiä jokaisen hetken lasten kanssa pedagogiikan kannalta, ei koskaan menetä hermojaan, onnistuu työssään päivittäin, pitää kodin siistinä  ja tekee terveellistä luomukasvisruokaa perheelleen, letittää lasten hiukset kauniisti ennen päiväkotipäivää, ei koskaan humallu vahingossa, lähtee aamulla joogaan ja lenkille, tietää kaikkien ystävien kuulumiset joka hetki, tekee vapaaehtoistyötä, ostaa vaatteita vain käytettyinä, tietää missä on miehen kadonnut sukka ja lapsen Frozen-hiuspinni. 

Elämän myllerryksien myötä unelma täydellisyydestä alkoi karata. Yhtäkkiä olin tilassa, etten pystynyt mihinkään ylimpänä olevasta luettelosta. Arvatkaa, helpottiko toipumisprosessia tieto omasta kyvyttömyydestä? Kun mies tuli kotiin ja loi kaikensanovan katseen täpötäyteen tiskipöytään? Kun äiti tuli kylään, ja alkoi hinkkaamaan jääkaapin ovea sormenjäljistä? Kun Facebookissa kaikki muut olivat tehneet itukeittoa itämaalaisittain ja löytäneet kirpputorilta koko ensi vuoden vaatteet? Kun Instargramissa oli vain sileitä kasvoja, aamutreenejä ja täydellisiä koteja? Hävetti vihata sitä kaikkea. Hävetti niin paljon, että ainoa vaihtoehto oli jäädä peiton alle. Jokainen ”tällä kaikella on joku tarkoitus” hyvänelämänaforismi sai aivot kiehumaan ja kropan liimaantumaan patjaan. 

Ei se tietenkään ole miehen, äidin tai sosiaalisen median hyvien tekojen arkiston vika.  Jos jonkun, niin omani. Omien hullujen täydellisyysstandardieni, jotka uuvuttavat minut, jos annan niille vallan. 

Siksi, puhuin miehen kanssa, puhuin äidin kanssa. Pyysin ymmärrystä. Sain sitä roppakaupalla. Se oli uutta, tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi silloin, kun en itse pystynyt muuhun kuin itsevihaan ja itsesääliin. Pikkuhiljaa aloin ymmärtämään, että minun ei tarvitsisi enää suorittaa täydellisyyttä, vaan voisin elää elämääni tehden niitä asioita, joista nautin. Mutta mitä ne olivat? Pidän siististä kodista, mutta siivoamisesta en niinkään. Eli joku välimalli neurottisen imuroinnin ja sekasotkun välillä? Millainen se olisi? Millainen olisi minun oma aikuinen siisteyskäsitykseni? Ei mitään hajua. Ymmärsin, että minun oli ollut helppo omaksua käsitys siitä, mikä oli lähimpänä täydellisen siistiä kotia. Sillä varmistaisin, että tulisin hyväksytyksi.

Varhaiskasvatuskeskustelussa  päiväkodin täti kertoi, että molemmilla lapsillamme on herkkyys oikeintekemiseen. Eli täydellisyyden tavoitteluun? Niin, vastasi täti. Nielaisin huonon omatunnon, lapset olivat oppineet sen esimerkkiäni seuraamalla. Vaikka olin tuhat kertaa sanonut, että viivan ei tarvitse olla suora. Kuinka epätäydellinen äiti olin ollut, kun en ollut muistanut, että lapsi omaksuu kaiken ympäristöä havainnoimalla eikä siitä, mitä sanotaan?

Täti jatkoi, että ovat helpottaneet tilannetta kertomalla lapsille, että täällä ollaan vain harjoittelemassa. Täti katsoi minuun ja tarkensi, että kaikki harjoittelevat jotakin. Kokoajan, lapset ja aikuiset. Nyökkäsin.

PS. Ei oltaisi tästäkään vuodesta selvitty ilman kunnallista varhaiskasvastusta, kiitos päiväkodin tädeille. Tänään alkaa mun ja lasten kesäloma, mennee harjoitteluksi.

Sisimpäni hykerteli onnesta, kun anteeksiantoa käsittelevä blogikirjoitukseni liikutti niin monia teistä. Kiitos. Maailmasta tuli masentavan uutisvirran keskellä parempi paikka. Itkin onnesta ajatellessani teitä lukijoita, kuinka teissä on hyvyyttä, kuinka ymmärrätte elämää.

Olin kirjoittanut anteeksiantoa käsittelevän kirjoituksen jo kuukausia sitten, mutta olin jättänyt sen julkaisematta, koska kirjoittamisen jälkeen järkyttävä traumamuisto lapsuudesta palautui mieleeni. Pala palalta kuva täydentyi ja muistin, millaisen hirviömäisen, äärimmäisen nöyryyttävän teon kohteeksi olin joutunut pikkutyttönä sekä isäni että muiden miesten toimesta. Isäni kauppatavarana. Miten sellaisen voisi antaa anteeksi?

Kävin traumamuistoa läpi psykoterapeutin kanssa. Kerroin terapeutille muistaneeni teot, kun ajattelin, että minun olisi annettava anteeksi isälleni. Terapeutti kysyi, miksi ajattelen, että muisto tuli mieleeni sen jälkeen, kun vaadin itseltäni anteeksiantoa?  Ehkä mä yritin vähän kaivella, että onko nyt kaikki käyty läpi, voisinko antaa anteeksi isälle, vastasin. Niin, terapeutti vastasi ja tarkensi, että aivan kuin sisäinen lapseni olisi sanonut, että hei muistatko tämän tapahtuman, oletko todella valmis antamaan senkin anteeksi? Niin, vastasin. Mitä se sun sisäinen lapsesi tästä ajattelee, ajatteleeko se, että sun pitäisi antaa anteeksi, terapeutti kysyi. Ei, vastasin. Se ei ymmärrä yhtään, miksi sille on tehty näin.

Jätin kirjoituksen julkaisematta ja päätin, etten antaisi anteeksi isälleni koskaan, minun ei tarvitsisi.

Kuukausia myöhemmin aloin kyllästyä siihen, että lapsuuden uhrikokemukset vaikuttavat aikuiseen minääni. Julkaisin anteeksiantoa käsittelevän kirjoituksen. Nyt yrittäisin uudestaan. Jäsensin anteeksiannon tarkoittamista pieniin palasiin, mietin sen merkitystä ihmisyyteen ja parantumiseen. Traumamuistikuvat alkoivat taas vilkkua päässä. Suljin silmät, kävelin sisään muistikuvaan, otin syliin sen pikkutytön, jonka olin mielikuvaharjoitteiden avulla pelastanut jo niin monta kertaa aiemminkin. Halasin ja sanoin, ettei sinun tarvitse antaa koskaan anteeksi.  

Täällä se lapsi on, mukanani joka päivä, mutta nyt turvassa. Kannan sitä aikuisena, joka ymmärtää, että voi tehdä eroa lapsi minän ja aikuisen minän välille. Kannan sitä lasta sisälläni aikuisena, joka ymmärtää, että on tekoja, joita ei tarvitse antaa anteeksi, mutta voi elää ilman, että ne vaikuttavat tähän päivään. Mutta on myös päiviä, kun roskat jäävät viemättä. Voi yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Se on ihan ok.

Eikä sitä koskaan tiedä, jos se onkin päivä, jolloin aikuinen minä voikin antaa anteeksi, yllättäen, keskellä kirkasta päivää. Samalla kun käy heittämässä roskapussin, sen jälkeen kun on saanut monia sydämiä blogikirjoitukseensa, tuntenut ihmisten rakkauden, tuntenut, että meitä on täällä paljon, jotka painivat sen saakelin roskapussin kanssa.