Vaikein kirjoitus mitä olen koskaan julkaissut
Tiedättekö tilanteen, kun kaksi lasta leikkii ja toinen tekee jotain typerää, niin että toinen alkaa itkeä? Aikuiset kerääntyvät paikalle ja itkevä lapsi melkein unohtuu, kun aletaan vaatia anteeksipyyntöä mokanneelta lapselta? Kaikki painostavat lasta ja vanhemmat häpeävät kuollakseen jälkikasvuaan, joka ei suostu pyytämään anteeksi. Kun lapsi vihdoin pyytää anteeksi, hän pääsee piinasta ja vanhemmat huokaisevat helpotuksesta.
Sitten lapsi kasvaa aikuiseksi. Tekee jotain tyhmää. Jos on normaalilla tunneälyllä varustettu, on oppinut pyytämään anteeksi. Ehkä jopa oppii virheistään. Jos tekoon liittyy jotain, mitä aikuinen ei ole valmis kohtaamaan itsessään, anteeksipyyntöä ei tule. Aikuinen tuntee kaiken vääryyden, mitä itse on joutunut kokemaan eläessään ja ajattelee, että minun ei kuulu pyytää anteeksi.
Isäni ei pyytänyt anteeksi. En muista hänen pyytäneen anteeksi koskaan mitään. Lähtien siitä, että oli aina myöhässä. Lapsena ajattelin, että isä on jotenkin oikeutettu tekemään mitä vain. Isä oli lapsena minun maailmani laki ja valta, en tiennyt muunlaisesta elämästä. Olen miettinyt useasti, olisiko minun ollut helpompi löytää rauha itseni kanssa, jos isäni olisi pyytänyt minulta anteeksi. Olisinko antanut anteeksi?
Ymmärrän, että parantuakseni menneisyydestä tarvitsen jumalattoman määrän rakkautta, hyväksyntää ja arvostusta. Mutta kuuluuko minun edellyttää sitä kaikilta ihmisiltä, joiden kanssa olen tekemisissä? Loukkaantua, jos en saa sitä?
Maailmassa ei paljon jaella toisia mahdollisuuksia. Kerran mokaat, niin kärsit loppuelämäsi. Elämäsi. Miksi opetamme lapsia pyytämään anteeksi, jos emme anna anteeksi? Tiedän, että isäni teot ovat niin hirveitä, että kukaan ei odota minun antavan anteeksi. Mutta tiedän myös, että niin kauan kuin kannan katkeruutta sydämessäni, se näkyy olemisessani esimerkiksi marttyyriutena ja uhriutumisena. Miksi minä olen aina se, jonka pitäisi viedä roskat? Minulla on ollut niin rankkaa, että en pysty viemään roskia. Miten voit sanoa etten ole koskaan vienyt roskia, koska minähän tässä olen lapioinut paskaa koko ikäni?
Koska olen kärsinyt niin paljon, voin edellyttää muilta sellaista käytöstä, joka palvelee minua? Voin odottaa että sinä viet minunkin roskani?
Alan ymmärtämään, että anteeksianto on ainoa tie lopulliseen vapautumiseen ja parantumiseen. Olen ajatellut, etten anna menneisyyden pilata enää elämääni, laittanut päälle supernaisen asun, taistellut ja selviytynyt. Mutta ne eivät vapauta. Antaa kyllä polttoainetta suorittamiseen, kirjoittamiseen, juoksulenkille ja kriisien masinointiin.
Olkoon. Vapautuksen tähden: Yritän antaa sinulle anteeksi, kuollut isäni, joka pilasit lapsuuteni. Jotta olisin aikuinen, jota sinä et koskaan ollut. Jotta minun perheeni ei enää kärsisi sinun teoistasi. Jotta en olisi katkera. Jotta en tuntisi kateutta niihin, joilla on ollut normaali lapsuus. Jotta voisin vain viedä roskat.
