Se oli esikoulun ensimmäinen päivä ja minut oli tuotu myöhässä. Muut lapset olivat jo löytäneet leikkeihin. Minä jäin katselemaan niitä oven suusta. Tytöllä oli vihreä kolitsipaita, jossa oli Karvisen kuva, jonka puhekuplassa luki I hate Mondays. Osasin lukea sen, mutta en tiennyt, mitä se tarkoittaa. (En vieläkään aina tiedä, mahtaako vika olla viikonpäivässä.) 

Lähestyin kotileikkiä. Vihreäpaitainen tyttö puhui. Jos mä olisin äiti ja Maria olis lapsi ni olisiks sä isosisko? Sit se isosisko lähtis kouluun, kun se äiti jäis sen lapsen kanssa kotiin.

Vihreäpaitainen tyttö tiesi, mitä tarkoittaa I hate Mondays. Juhlissa sillä oli krepattu tukka ja se osasi laulaa kauniimmin kuin enkeli. Eskariin se sai tulla vaikka yksin pyörällä. Päätin, että tytöstä tulisi ystäväni. Tuosta noin vain, siitä lähtien on aina ollut olemassa tuo vihreäpaitainen tyttö, vaikka olisi ollut satatuhattakilometriä, eri mantereet ja vastakkaiset elämäntilanteet.

Ei ollut isosiskoa, mutta oli äiti ja kaksi lasta. Äiti työnsi lapsia tuliterissä kaksostenrattaissa, sellaisissa, missä lapset istuivat peräkkäin. Äiti oli halunnut sellaiset rattaat, että mahtuisi sisään kaikista ovista, pääsisi kahviloihin juomaan lattea ja liikkuisi sillä tavalla ylpeästi ja anteeksipyytelemättömästi. Niin kuin muutkin äidit.

Puutarhakaupunginosassa äitiä vastaan käveli muitakin äitejä. Äiti puristi rattaiden työntöaisasta lujemmin, mietti kuumeisesti, miten voisi aloittaa keskustelun. Hei, pääsenkö teidän mukaan? Mihin? Eivät ne olleet menossa mihinkään. Ne olivat jo perillä, valmiiksi yhdessä. Sitä paitsi, äidillä oli kamala yskä. Ehkä ne luulivat, että äiti tartuttaisi niiden lapset. Äkkiä äiti kääntyi toiseen suuntaan. Varmuuden vuoksi juoksi vähän pakoon. 

Äiti juoksi niin syvälle, että ei pystynyt puhumaan vihreäpaitaiselle, kenellekään. Mutta jos olis kaks lasta ja mies, olis perhe. Sit se äiti menis terapiaan. Se terapeutti kysyis, että mitä sille on tapahtunut, kun se on ollut pieni? Ei mitään, sillä oli paljon ystäviä ja se oli suosittu ja rikas ja hyvä juoksemaan ja kertomaan juttuja. Se oli tosi hyvä jutunkertoja, se sanoi terapeutille. Lopulta se äiti sanoi terapeutille, et oikeastaan se kertoi vain hauskoja juttuja, kun se halusi olla suosittu ja rikas ja hyvä juoksemaan ja kertomaan juttuja. Ei se mitään, se terapeutti sanoi. Se on aika tavallista. Sillä on ollut lapsena hyvä sosiaalinen pelisilmä.

Isosisko oli jo niin vanha, että oli opiskelemassa yliopistossa muussa maassa. Isosiskolla oli pitkät tummat hiukset ja siniset silmät ja joku sanoi, että olipa isosisko eksoottisen näköinen. Isosisko nauroi kummastuneesti, jossain muussa maassa maantienharmaus oli eksotiikkaa. Isosisko heitti hiuksiaan taaksepäin ja sai yhdessä illassa sata uutta mesekontakia, sen aikaista ystävää.

Entä se ystävyys vai sittenkin rakastuminen? Hävetti aika paljon. Yksi minttukaakao, tequila, karpalokossu ja pari siideriä. Käyks sä joka pääsiäinen täällä? Juttu luisti koko illan ja yön, aamut ja päivät olivat kamalia. Jos on vain selittämätön vetovoima, mitä kehtais sanoa? Onneksi Kalliossa voi mennä ihan helposti päivisinkin baariin. Siellä on hei se musavisa. Ja halpaa kaljaa.

Yhtäkkiä oli 900 kilometriä matkaan niihin. Oli paljon metsää, järviä, korkeuseroja. Ei yhtään ihmistä. Tai ehkä oli joku samaan aikaan marketissa ja toinen lasten muskarin eteisessä. Ehkä hänellä oli liian hienot vaatteet? Vaikka ei hän ollut yhtään semmoinen, hän oli päinvastainen, mutta miten sen voisi tuntemattomalle kertoa? Ei hän tiennyt. Miten aikuisena tullaan ystäviksi?

Hän meni metsään eksyksiin. Miksi hän oli tänne halunnut muuttaa? Hän tarvitsi ihmisiä! Vihreäpaitainen tyttö oli antanut hänelle jo ala-asteella lahjaksi runokirjan. Yhdessä runossa sanottiin, että ihminen tarvitsee ihmistä. (Ollakseen ihminen ihmiselle… /Tommy Taberman) Hän meni työpaikan järjestämiin juhliin. Juhlissa hän oli samaan aikaan baaritiskillä tilaamassa kaakaota karvahattupäisen naisen kanssa. Nainen oli lämmin tuulahdus, lempeä ääni, heleä huulipuna ja viisaat sanat. Nainen sanoi, että tärkeintä on rakkaus. 

Voiko vielä aikuisenakin päättää, että tuosta ihmisestä tulee ystäväni? Hän ei osannut enää sosiaalista pelisilmäpeliä, hän ei halunnut sitä. Hän ei tiennyt, mutta elämä tiesi. Kaltaiset löytävät toistensa luokse. Mitä, jos toinen ajattelee, että on kaltainen ja toinen ei? Joskus hänellekin on käynyt niin, vaikka hän joskus luuli, että haluaisi olla kaikkien kaveri. Joskus hän on mieluimmin yksin. Hän tuntee siitä huonoa omaatuntoa silti.

Hän tietää olevansa etuoikeutettu. Hänelle kävi yhtä hyvin karvahattupäisen naisen kanssa, kuin vihreäpaitaisen, pinkkitakkisen, isoihin paitoihin ja leggisseihin pukeutuvan, nauhat nilkkojen ympärille solmivan ja toisia kaksostenrattaita työntävän sekä sen toisen Suomesta kotoisin olevan ja monen muun kanssa. 

Joku voisi ajatella, että hänen on tarvinnut miellyttää itsensä ensin ystäväksi, sitten eheäksi, mutta joku toinen voisi sanoa, että ne on olleet rakkauksia ensi silmäyksillä. Miten sitä nyt ystävystymistä osaisi selittää.

Kuva: Banksy: Girl with the balloon (picture from Moco Museum, Amsterdam)