Kun kätilö ilmoitti ensimmäisessä ultrassa, että ”jaahas, siellä onkin kaksi kaveria”, en ihan heti tajunnut mistä on kyse. Nyt olen saanut olla mukana kaksostyttäriemme elämässä viiden vuoden ajan. 

Minulta kysytään useasti, ovatko tytöt erilaisia keskenään? Eroavatko luonteet toisistaan? Kumpi on sosiaalisempi, kumpi urheilullisempi, kumpi nopeampi, kumpi rauhallisempi? Kumpi dominoivampi? Eikö kaksosista toinen ole aina dominoivampi?

Ei ole. Kaksosten persoonallisuudet ovat olemassa riippumatta toisistaan. Kumpikaan ei ole toista enemmän tai vähemmän mitään, jos ei itse niin ajattele. Vaikka lapset eivät vertailua kuulisi, en silti halua vastata kovin tarkasti. Ajattelen, että jos sanoisin ääneen toisen olevan ujompi tai toisen sosiaalisempi, vahvistaisin tätä ajatusta itselleni. Jos vahvistan tätä ajatusta itselleni, alan osittain tiedostamattomasti odottamaan ajatukseen sopivaa käytöstä lapsilta. Kannustaisin sitä, jonka ajattelisin olevan sosiaalisempi puhumaan ensin. Kun tämä toistuisi, sosiaalisemmaksi ajattelevani kaksonen saisi sosiaalista rohkeutta lisää. Ja kaksonen, jonka ajattelin olevan ujompi tulisi ujommaksi, kun sosiaalinen olisi aina ensin äänessä. Kohta sosiaalinen ajattelisi olevansa sosiaalinen ja ujo ajattelisi olevansa ujo.  

Kaksosten vertaaminen ulkopuolelta tuntuu julmalta, sillä kaksosten keskinäinen maailma on hyvin voimakas ja mustavalkoinen. Siellä on olemassa määrittelyt. Siellä on olemassa armoton kilpailu. Joka päivä, monesta asiasta. Kaksosten maailmassa toinen on hidas ja toinen nopea. Vaikka kummatkin olisivat verrattain nopeita, se joka on hitaampi, tuntee olevansa maailman hitain. Kaksosten maailmassa on vain kaksi.

Määrittelyn sijasta, annan mielummin lasten opettaa minua joka päivä. Ja hyvä tavaton, miten he opettavatkaan! Opettavat olemaan läsnä joka hetkessä,  näyttävät mikä on tärkeintä. Kertovat minulle omat kasvunpaikkani, ovat umpirehellisiä keskellä arkista kaaosta. Heittäytyvät lattialle haalarit päällä, kun vihdoin oltaisi oltu valmiina lähtöön, ”äiti on tänään kireäpyllynä, en pue kenkiä.”

Kun kaksosemme olivat vauvoja, toinen nukkui sikeästi ja toinen valvoi yöt. Viikon päästä sikeästi nukkuva alkoi heräilemään ja yökukkuja nukkumaan. Kumpikaan ei nukkunut toista huonommin, se vaihtui joka viikko. Se oli myös ensimmäinen opetukseni: Äiti, me elämme soljuvassa vastavoimien iloittelussa. Älä määrittele minua, äläkä määrittele minua, huominen on uusi mahdollisuus.

Se oli tärkeä opetus. Vanhemmilla on taipumus vahvistaa niitä ”hyviä” puolia lapsessa, jotka ovat jo ennestään vahvoja. Nopeaa kehutaan nopeudesta. Lisäksi vanhemmilla on taipumus moittia lasta ”huonoista” puolista. Hidasta moititaan hitaudesta. Ranskalainen kasvatusopaskin melkein ymmärtää, että tässä mennään vikaan. Hidas lapsi ei nopeudu moittimisesta, hidas lapsi tarvitsee tukea ja positiivista kannustamista.  

Jos olisin lähtenyt tukemaan jotain kaksosten välistä määrittelyä, se ei välttämättä muuttuisi. Olisi pysyvä hidas ja pysyvä nopea. Pysyvä dominoiva ja pysyvä alistuva. Se olisi surullista, sillä kaksossuhde on se, jota kaksonen lähtee yleensä monistamaan muihin ihmissuhteisiin. 

Ennen tyttöjen syntymää, en osannut kuvitella, kuinka äärettömän kaunis ja vahva kaksossuhde voi olla. Äimistyn päivittäin. Muutama viikko sitten kuuntelin alhaalla, kun tytöt juttelivat yläkerrassa. ”Outoja asioita on alkanut tapahtumaan meidän syntymämme jälkeen, sanoi neiti B.” ”Niin on”, vastasi neiti A, ja jatkoi vielä ”kohta he oppivat ymmärtämään meidän kieltämme.” 

Sitä odotellessa, hyvää kaksostenpäivää kaikille kaksosille ja äimistelijöille!