Toinen kaksosistamme ehdotti äitienpäiväpiknikin pitämistä Hietaniemen hautausmaalla. Sanoin, etten usko sen olevan hyvä idea. Keskustelimme haudoista ja kuolemasta. Neljävuotiaiden mielestä oli kummalista, että hyvinhoidetulla nurmialueella, jossa on kauniita, kultaisella kirjoituksella koristeltuja kiviä, ei voi istuskella eväiden kanssa. Kummatkin lapset olivat ehdottomasti sitä mieltä, että kuoleman jälkeen tulee uusi elämä. Sitten puhuimme jäätelöistä ja kesästä.
Vaikka keskustelu oli mielenkiintoinen ja olin hyvilläni, etteivät lapset pelkää hautoja, hautausmaata tai kuolemaa ylipäätään, asia jäi vaivaamaan mieltä. Tuli pelko. Vanha tuttu kuolemanpelko. Miksi lapsi ehdotti retkipaikaksi hautausmaata? Tiesikö lapset, että mä olen kohta kuolemassa? Vaistoaako ne jotain? Miten mies pärjää yksin?
Ai niin. Mähän olen kuolemassa. Elämään kuuluu kuoleminen. Eikä sitä tarvitse pelätä. Elämä-kuolema-elämä. Luonnollinen kierto. Naisen kehossa tapahtuu tämä joka kuukausi.
Kuoleman pelkäämättömyys ei ole helppoa. Olen elänyt kuolemanpelon kanssa suurimman osan elämästäni. Aloin vapautumaan pelosta pikkuhiljaa muutama vuosi sitten, kun aloin kohtaamaan muita pelkojani. Ennen henkistä kuolemanpelosta vapautumistani, meinasin kuolla fyysisesti. Sain aivoinfarktin. 31-vuotiaana, terveenä naisena minulle leimattiin aivoihin musta osuus, sinne näköhermojen kohtaan. Osa näkökyvystä meni, suurin osa säilyi. Visuospatiaalinen muistaminen sai hieman osumaa. Mulla on vaikea muistaa uusia kasvoja. Onneksi aivot muovautuu tarpeen mukaan. Aina kun tapaan uuden ihmisen tai katson leffaa, jossa on uusia näyttelijöitä, teen pari matchiä aikaisemmin tapaamiini ihmisiin. Mulle ihmisten kasvot näyttää siis melko samoilta. Tapaamistani uusista ihmisistä parhaiten mieleen jää olemus, ihmisestä huokuva energia, tunteet ja pelot. Kauneus on aivan uudenlainen käsite, kun katselee kaikkea kerrosten ja kerrosten taakse piilotettua.
”Mitkä sun oireet oli kun sä sait sen” on useimmin kuulemani ensimmäiset sanat, kun olen kertonut aivoinfarktista. Minusta se on kummallista. Miksi harvempi kysyy, miten mä olen selvinnyt? Tai vielä harvempi, mitä olen oivaltanut? Johtuuko se kysyjän omasta kuolemanpelosta? Myöhemmin opin, että kuolemanpelko on ihmisten yleisin ydinpelko. Ihmiset pelkäävät niin paljon kuolemaa, että se estää heitä elämästä. Kun on lapioinut kaksisataaviisikymmentäkahdeksan pelkoa pois edestä, jäljelle jää kuolemanpelko. Lapioidessa tajuaa, että kaikki ne kaksisataaviisikymmentäkahdeksan pelkoa liittyy kuolemaan.
Aikoinaan olin flunssan takia työterveyslääkärillä ja lääkäri kävi läpi mun potilastietoja, katsahti minuun ja totesi ”Sunhan pitäisi olla kuollut”. Menin pitkäksi toviksi tolaltani kommentista, kunnes tajusin, etten sopinut lääkärin itselleen luomaan turvallisuuskuvaan kuolemasta. Tilastojen mukaan mun varmaan pitäisi olla kuollut. Mutta tilastoilla tai lääketieteen opinnoilla ei pysty hallitsemaan kuoleman pelkoa.
Ehkä viisaimpia ovat ne, jotka eivät yritä hallita kuolemaa. Eivät kauhistele, eivät yritä elää hullunlailla äärilaidassa tai addiktoidu ruokaan, alkoholiin, tupakkaan, huumeisiin, ihmissuhteisiin, treenaamiseen, työhön, mihinkään. Eivät valehtele, eivätkä syyttele. Eivät torju kipeitä asioita. Eivät levitä pelkoa, eivätkä pelkää. Ajattelen, että vasta kuolemankaupat tehtyään, voi vapautua elämään. Pelko kerrallaan, ihan hiljaa ja rehellisesti. Toivon olevani tämän vapautuksen puolivälissä, ehkä jo vähän pidemmälläkin.
Entä ne oireet aivoinfarktissa? Olihan sitä päänsärkyä ja migreeniä, niinkuin ennenkin oli ollut. Mutta aivoinfarkti ei johtunut niistä, eikä ne lääketieteellisestikään asiaa selittäneet. Merkittävin oire oli se, että lasten syntymän jälkeen kuolemanpelkoni sai uudet mittasuhteet. Stressasin itseni melkein kuoliaaksi pelosta. Kunpa olisin siihen ymmärtänyt hakea apua. Mutta meni se ihan ok näinkin. On elämän vuoro, eikö?
