Pääni sisällä Kusaman näyttelyssä

IMG_0252.JPG

Mustat aukot, syvät reiät, mustekalan lonkerot, fallossymboliset putkilot, spagetit jotka pursuavat reikäisestä äärettömyydestä, muodottomat eliöt, avaruuteen asti jatkuvat pilkut. Happi meinasi loppua, teki mieli huutaa, viekää nyt ainakin nämä lapset turvaan täältä. Tajunnantasoni vaihtelivat, kosketin kaulassa riippuvaa voimakoruani. Kyllä minä pystyisin kävelemään tämän näyttelyn läpi. Katselemaan teoksia, jotka olivat otettu kouralla suoraan aivoistani. Googletin Kusaman lapsuuden. Ja isän. Kusama oli lapsena joutunut oudoilla tavoilla mukaan isänsä seksiaddiktioiden täyttämään maailmaan.

Kyselin taidenäyttelyn oppaalta sekavia. Vai oliko se sairaanhoitaja? Opas kertoi, että alakerrassa oli häivytyshuone. Mitä helvettiä? Häivytyshuone? Että nää jää ihmisten mieliin häiritsemään, että niiden pitää jotenkin symbolisesti häivyttää tää näyttely mielestään? Ei näitä kuvia voi häivyttää. Nää on mun päässä. Kusama oli mennyt suoraan pääni sisään ja tehnyt minulle ilmestyvistä kuvista taidetta.  

Kävelin automaattiohjauksella liukuportaita pitkin alakerran häivytyshuoneeseen. Sain häivytysoppaalta tarran. Voit laittaa tämän pinkin tarran ihan mihin itse haluat. Vai oliko se lääkäri, joka niin sanoi? Jäin seisomaan paikoilleni kädet ristissä mahan päällä. Samassa asennossa, jossa seisoin lapsuudenkodin kylpyhuoneessa niin kauan kunnes minut huudettiin sieltä pois. Nyt ei kukaan huutanut mitään. Lopulta jalkani kävelivät seinän luokse ja käteni laittoivat pinkin ympyrätarran satojen ympyröiden joukkoon.

Automaattiohjaus takaisin liukuportaisiin, hakemaan tavarat narikasta. Narikkalappu hukassa, lompakko ja kännykkä. Kuten tavallista. Löysin narikkalapun, jossa oli numero yksi. Melkein nauratti. Olin voittaja. Muutkin tavarat olivat tietääkseni tallessa. Pimeässä Helsingin illassa tuli itku. Pientä, nyyhkyttävää lapsen itkua. Mihin minä menisin? Olin niin yksin. Ei kukaan voisi ymmärtää, miltä tuntuu elää näin. Voisinko soittaa terapeutilleni, vaikka on sunnuntai? En voisi ainakaan mennä lentokoneeseen ja lentää perheeni luokse, niin kuin suunnitelman mukaan piti.

Lentokoneen ahtaus pelotti. Suljettu tila. Puistatti. Ei. Ahtaus hengittämisessä, jonka jouduin kokemaan lapsena, se tuli joskus hisseihin ja lentokoneisiin, auton takapenkille ja maanalaisiin tunneleihin. Paikkoihin, joista ei näe ulos. Tunne, että joku tukehduttaa minut. Lonkerot tunkeutuvat kurkusta sisään. Jättimäiset siskonmakkarakimput. Paniikki. Hätä, joka voi iskeä myös paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Tunne, että jään muiden jalkoihin. Kasan alimmaiseksi, iso ihminen minun päälläni, huutoni ei kuulu enkä saa happea. 

Tarvitsin ruokaa, vaikka ei yhtään olisi maistunut. Pastaa. Pitkää, pitkää makaronia, jota voisin ahmia, kuten bulimia-vuosinani. Oksentaa sen jälkeen. Oksentaminen helpottaisi. Tarjoilija oli ihana nuori nainen. Yksi enkeli tielleni taas, ajattelin. Tilasin pastaa, leipää ja kokista. Lapsena join ravintolassa aina kokista. Ja söin leipää. Rakastin ruokia, joista tuli turvottava olo, tismalleen samanlainen, miltä sisälläni tuntui koko lapsuuden. Kuin olisi niellyt ilmapallon.

Ravintolassa aloin selaamaan kännykästä kuvia, joita olin näyttelyssä räpsinyt. Omakuva täplikkäästä huoneesta. Seuraava kuva samasta paikasta, mutta etualalla viuhahtaa lapsi, jolla on tonttulakki. Ihan niin kuin minun parhaalla mielikuvitusystävälläni oli ollut lapsena. Ja sama tonttulakkilapsi muissakin kuvissa. Vau. Tonttulakki toi toivoa taas. 

Alkuruoaksi tilaamani tomaattipestoleipä tuli pöytään. Tuli mieleen ystävä, joka oli opettanut minut laittamaan leivän päälle pestoa ja tomaattia. Soitin ystävälle ja kerroin päänsisäisestä taidenäyttelystä. Oudointa oli, että siellä oli tällä kertaa muitakin ihmisiä. Kerroin myös tonttulakista. Ystävän mielestä kokemukseni oli mahtava. Rankka mutta mahtava. Tuntui hyvältä kuulla se. Sanoin ystävälle, etten oikein tiedä mihin tästä seuraavaksi menisin. Ystävä sanoi, että voisin syödä ensin rauhassa ja sitten tehdä niinkuin parhaalta tuntui. Viisas ystävä ja mieletön myötätunnon voima hänen sanoissaan.

Olo helpotti eikä ajatus lentokoneesta enää ahdistanut. Kiitos tonttulakin, kiitos enkelitarjoilijan, kiitos ystävän. Kiitos häivytyshuoneen ja pinkin pallotarran. Ei tarvinnut mennä oksentamaan. Lensin perheeni luokse. Taisin taas selviytyä. 

 

 

 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Suosittelen

Superisä ei vauvakilpavarustele

IMG_0134.JPG

Ei ole mikään salaisuus, että useampi nainen sekoaa tultuaan äidiksi. Sekoaa kestovaippasoseisiin, kiintymysimetykseen, äityleihin tai guggu-luuruu lastenvaatteisin. Itkee, jos vauvan kakka on väärän väristä. Yrittää tasapainoilla kontrollin ja täydellisen hanskojen tiputtamisen välimaastossa. Mitä tekee isä? Katsoo loppuun leffan, mikä jäi kesken, kun synnytys alkoi. Menee kauppaan. Tekee ruokaa ja istuu sohvalla. Käy ehkä töissä. Näkee kavereita, onneksi. En tiedä mitä tapahtuisi, jos isät sekoilisivat samoissa mittakaavoissa kuin me äidit.

Äitien keskuudessa on ihan normaalia olla koukussa vauva2016 faceryhmiin ja ajaa kirppisryhmästä löydetyn venähtäneen imetyspaidan takia sata kilsaa. Ne ovat pieniä elämän- ja psyykeenhallintakeinoja siihen nähden, että synnyttämisen jälkeen on vastuussa 24/7 ihmisestä, joka muistuttaa omasta lapsuudesta. Kaikista tunteista. Kaikesta, mikä pelotti lapsena. Kun piti olla reipas tyttö, vaikka olisi halunnut itkeä. Kun joutui uhatuksi, kiusatuksi, kontrolloiduksi, nolatuksi. Yhtäkkiä ne on kaikki sun sylissä uuden elämän muodossa ruokittavana, huolehdittavana ja rakastettavana. Eikä niitä pääse mihinkään karkuun, on istuttava paikoillaan ja imetettävä. Tietoisella tasolla kaikki tunteet ei onneksi yleensä iske heti samaan aikaan päälle, mutta alitajunnassa. Kaikki ne tunteet, mitkä on pystynyt pitämään hyvin kontrollissa aiemmin.

Mun oli vaikeaa kestää lasten itkua tai pahaa oloa millään tavalla. Pieninkin inahdus sai paniikin päälle, tällä lapsella on hätä. Hallitsin pelkojani ylisuorittamalla äitiyttä. Jos molemmat vauvat nukkuivat, oli pakko käydä tarkistamassa. Mitä jos ne on saaneet kätkyt-kuoleman? Odotin kovasti, että lapset täyttävät vuoden, niin ei tarvitsisi enää pelätä kätkyt-kuolemaa. Ihmekös lapset nukkuivat huonosti, kun äidin oli pakko tarkistaa hengitys, jos molemmat sattuivat nukkumaan putkeen kaksi tuntia. Äiti pysyi tiedostomattomalla tasolla tyytyväisenä, kun lapset varmistivat huutamalla parin tunnin välein että hengissä ollaan, kuuntele vaikka. 

Ensimmäisen vuoden jälkeen pelot pahenivat. Kätkyt-kuoleman tilalle tuli pelko siitä, että ne jäisivät auton alle, putoasivat, tukehtuisivat, hukkuisivat tai lopettaisivat vain hengittämästä. Pelkotilat äityivät niin pahaksi, että sain muutaman kerran paniikkikohtauksen. En osannut yhdistää pelkoani omaan lapsuuteen. En ymmärtänyt, että hätä oli ollut minulla, kun olin ollut lapsi. Lapsillani sitä vastoin ei ollut mitään hätää. Lasteni myötä heräsivät tunteet, jotka olivat avaimia omiin traumoihini, joita en ollut uskaltanut kohdata aiemmin. 

Perheemme olisi hädin tuskin selviytynyt läpikäymistäni tunnemyrskyistä ilman lasten isää. Järjen ääntä, joka kertoi, että tyttövauvalla voi olla vaaleansininen body, eikä siitä tule identtiteettikriisiä. Miestä, joka vakuutti, että lapsillamme ei ole mitään hätää, jos ne ovat nukkumassa.

Mikä valta minun isälläni olikaan ollut sotkea niin monet asiat. Ja mikä valta minun miehelläni onkaan ollut korjata niin monet asiat. Tarjota lapsilleni turvallinen lapsuus myös minun traumoistani huolimatta.  Kun äiti sekoilee somessa eikä ymmärrä itsekään miksi itkee, isän tunnekypsyys mitataan: sillä voi pelastaa kokonaisen perheen.

Joskus törmää isään, joka on lähtenyt mukaan äidin sekoiluun. Ehdotan, että sellainen isä lähtee kavereidensa kanssa kaljalle heti ja tarjoaa kierroksen, jos sanoo sanankin vauvojen kilpavarusteluasioihin liittyen. Tunteista kannattaa kyllä puhua, itkeäkin saa ehdottomasti, mutta jättäkää sekoilu äideille. Ei viitsitä järkyttää epätasaista tasapainoa. Voitte kopioida selvitymiskeinoja  esimerkiksi lapsuutenne sankareista, niiltä kaikilta yliluonnollisia voimia omaavilta viittahenkilöiltä. Mutta ei yhtään isyli-facebookryhmää. Kiitos isät! Tsempit!

 

Hyvinvointi Mieli Lapset Vanhemmuus