Pääni sisällä Kusaman näyttelyssä
Mustat aukot, syvät reiät, mustekalan lonkerot, fallossymboliset putkilot, spagetit jotka pursuavat reikäisestä äärettömyydestä, muodottomat eliöt, avaruuteen asti jatkuvat pilkut. Happi meinasi loppua, teki mieli huutaa, viekää nyt ainakin nämä lapset turvaan täältä. Tajunnantasoni vaihtelivat, kosketin kaulassa riippuvaa voimakoruani. Kyllä minä pystyisin kävelemään tämän näyttelyn läpi. Katselemaan teoksia, jotka olivat otettu kouralla suoraan aivoistani. Googletin Kusaman lapsuuden. Ja isän. Kusama oli lapsena joutunut oudoilla tavoilla mukaan isänsä seksiaddiktioiden täyttämään maailmaan.
Kyselin taidenäyttelyn oppaalta sekavia. Vai oliko se sairaanhoitaja? Opas kertoi, että alakerrassa oli häivytyshuone. Mitä helvettiä? Häivytyshuone? Että nää jää ihmisten mieliin häiritsemään, että niiden pitää jotenkin symbolisesti häivyttää tää näyttely mielestään? Ei näitä kuvia voi häivyttää. Nää on mun päässä. Kusama oli mennyt suoraan pääni sisään ja tehnyt minulle ilmestyvistä kuvista taidetta.
Kävelin automaattiohjauksella liukuportaita pitkin alakerran häivytyshuoneeseen. Sain häivytysoppaalta tarran. Voit laittaa tämän pinkin tarran ihan mihin itse haluat. Vai oliko se lääkäri, joka niin sanoi? Jäin seisomaan paikoilleni kädet ristissä mahan päällä. Samassa asennossa, jossa seisoin lapsuudenkodin kylpyhuoneessa niin kauan kunnes minut huudettiin sieltä pois. Nyt ei kukaan huutanut mitään. Lopulta jalkani kävelivät seinän luokse ja käteni laittoivat pinkin ympyrätarran satojen ympyröiden joukkoon.
Automaattiohjaus takaisin liukuportaisiin, hakemaan tavarat narikasta. Narikkalappu hukassa, lompakko ja kännykkä. Kuten tavallista. Löysin narikkalapun, jossa oli numero yksi. Melkein nauratti. Olin voittaja. Muutkin tavarat olivat tietääkseni tallessa. Pimeässä Helsingin illassa tuli itku. Pientä, nyyhkyttävää lapsen itkua. Mihin minä menisin? Olin niin yksin. Ei kukaan voisi ymmärtää, miltä tuntuu elää näin. Voisinko soittaa terapeutilleni, vaikka on sunnuntai? En voisi ainakaan mennä lentokoneeseen ja lentää perheeni luokse, niin kuin suunnitelman mukaan piti.
Lentokoneen ahtaus pelotti. Suljettu tila. Puistatti. Ei. Ahtaus hengittämisessä, jonka jouduin kokemaan lapsena, se tuli joskus hisseihin ja lentokoneisiin, auton takapenkille ja maanalaisiin tunneleihin. Paikkoihin, joista ei näe ulos. Tunne, että joku tukehduttaa minut. Lonkerot tunkeutuvat kurkusta sisään. Jättimäiset siskonmakkarakimput. Paniikki. Hätä, joka voi iskeä myös paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Tunne, että jään muiden jalkoihin. Kasan alimmaiseksi, iso ihminen minun päälläni, huutoni ei kuulu enkä saa happea.
Tarvitsin ruokaa, vaikka ei yhtään olisi maistunut. Pastaa. Pitkää, pitkää makaronia, jota voisin ahmia, kuten bulimia-vuosinani. Oksentaa sen jälkeen. Oksentaminen helpottaisi. Tarjoilija oli ihana nuori nainen. Yksi enkeli tielleni taas, ajattelin. Tilasin pastaa, leipää ja kokista. Lapsena join ravintolassa aina kokista. Ja söin leipää. Rakastin ruokia, joista tuli turvottava olo, tismalleen samanlainen, miltä sisälläni tuntui koko lapsuuden. Kuin olisi niellyt ilmapallon.
Ravintolassa aloin selaamaan kännykästä kuvia, joita olin näyttelyssä räpsinyt. Omakuva täplikkäästä huoneesta. Seuraava kuva samasta paikasta, mutta etualalla viuhahtaa lapsi, jolla on tonttulakki. Ihan niin kuin minun parhaalla mielikuvitusystävälläni oli ollut lapsena. Ja sama tonttulakkilapsi muissakin kuvissa. Vau. Tonttulakki toi toivoa taas.
Alkuruoaksi tilaamani tomaattipestoleipä tuli pöytään. Tuli mieleen ystävä, joka oli opettanut minut laittamaan leivän päälle pestoa ja tomaattia. Soitin ystävälle ja kerroin päänsisäisestä taidenäyttelystä. Oudointa oli, että siellä oli tällä kertaa muitakin ihmisiä. Kerroin myös tonttulakista. Ystävän mielestä kokemukseni oli mahtava. Rankka mutta mahtava. Tuntui hyvältä kuulla se. Sanoin ystävälle, etten oikein tiedä mihin tästä seuraavaksi menisin. Ystävä sanoi, että voisin syödä ensin rauhassa ja sitten tehdä niinkuin parhaalta tuntui. Viisas ystävä ja mieletön myötätunnon voima hänen sanoissaan.
Olo helpotti eikä ajatus lentokoneesta enää ahdistanut. Kiitos tonttulakin, kiitos enkelitarjoilijan, kiitos ystävän. Kiitos häivytyshuoneen ja pinkin pallotarran. Ei tarvinnut mennä oksentamaan. Lensin perheeni luokse. Taisin taas selviytyä.
