Minulla on ollut monia keinoja selvitä pelottavasta lapsuudestani nuoruuteen ja aikuisuuteen. Kaikki keinot eivät ole minun ansiotani tai johdu minusta vaan puhtaasti tielleni sattuneista enkeleistä. Minun ystävistäni. Muista tytöistä.

Kun aloin käymään läpi menneisyyttäni, soitin lapsuudenystävälleni. Kerroin, että mulle on tullut tällaisia juttuja mieleen, kamalia muistikuvia, jotka eivät jätä rauhaan. Tämä on ihan kauheeta, mutta kyllä mun on vihdoin myönnettävä, että tää on totta. Muistikuvat isästä. Ja mitä se on tehnyt mulle.

Lapsuudenystävä kuunteli. Miksi musta tää juttu kuulostaa jotenkin tutulta, ystävä kysyi. Ai kuulostaako? Oonko mä kertonut sulle? Joo, jotenkin hämärästi muistan. Että yhdessä ollaan ihmetelty, mitä teidän isä siellä teidän kylppärissä tekee.

Lapsuudenkodin kylpyhuoneen oranssit kaakelit pyöri silmissä. Mua helpotti. Mulla on ollut jo pienenä tyttönä niin hyvä ystävä, että olen voinut hänen kanssaan yhdessä ihmetellä, mitä isä tekee mulle. Mitä lapsen mieli ei pystynyt käsittämään. Sitä vain tapahtui. Ystävä mietti, että miten se meidän kylppäri tuntuikin olevan jotenkin niin kaukana kaikista muista talon huoneista. 

Vietettiin ystävän kanssa lapsena paljon aikaa yhdessä. Rakastin olla yötä ystävän luona, koska nukuin siellä sikeästi. Turvassa. Myöhemmin olen miettinyt, oliko mulla ketään aikuista, joka olisi tuntunut jotenkin turvalliselta ja tasapainoiselta. Oli mulla, se oli mun ystäväni äiti. Se oli hijainen, mutta kuunteli aina, mitä lapset puhui. Pyysi kauniisti syömään, teki karviaismarjamehua ja keitti puuroa. Rakastin olla niillä kylässä ja kutsuinkin itseni ystäväni luokse melkein joka päivä.

Viime vuonna pyytelin anteeksi ystävältä. Olen varmaan ollut lapsena ihan hirveen rasittava, kun oon soitellut kokoajan ja tuupannut itseni teille kylään. Ystävä vastasi, ettei pidä paikkaansa, että meillähän oli aina vain niin kivaa. Se oli totta. Me piirrettiin toistemme selkään, me käytiin urheilukoulussa, me leikattiin samanlaiset hiukset, me perustettiin bändi, me pelattiin tähtipeliä, me kerättiin postikortteja, me tykättiin samasta pojasta. Me fanitettiin toisiamme. Aina kun mun perhe lähti matkoille, pyysin mun ystävän mukaan. Mun parhaan kaverin kanssa, mä olin tavallinen tyttö.

Kun olin 14-vuotias, isä osti mulle juhannukseksi mopon. Olin ihmeissäni, ei ollut tullut mieleeni, että olisin halunnut mopon. Mutta niin vain isä toi kaupasta tuliterän pv suzukin juhannuksen aatonaattona. Ajeltiin ystävän kanssa mökkiteillä koko juhannus ja naurettiin pissat housuissa, kun mopo karkasi käsistä.

Myöhemmin sain kuulla, että isä osti mopon mulle, jotta pysyisin juhannuksen mökillä. Isälle oli vaikeaa hyväksyä mun naiseksi kasvamista, joten isä käytti keinoja lahjonnasta manipulointiin ja alistamiseen, jotta pysyisin hänen lähettyvillään, enkä liehuisi kylillä. Olin toki 14-vuotiaana alaikäinen mopolla ajamiseen. Ystävän poliisi-isä hieman nosteli kulmiaan. Olihan se laitonta.

Isä koki olevansa lakien ja kaikkien rajojen yläpuolella. Isän annettiin elää omilla säännöillään, vaikka joku ehkä tiesikin jotain isän pimeistä puolista. Minulle tyttärenä tuli raskain taakka kannettavaksi. Nytpä päästelen siitä irti. Viha, suru ja katkeruus alkaa pikkuhiljaa muuttuman tyyneydeksi, joskus jopa sääliksi. Aikuinen mies, joka raiskaa pienen tytön.

Minä selvisin, koska menin seuraavana päivänä ystävän luokse. Ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana. Pelattiin tähtipeliä ja juotiin karviaismarjamehua. Sitten mentiin urheilukouluun, jossa pelattiin sählyä ja juostiin. Ja juostiin.