Istun taloyhtiön hiekkalaatikolla lasten kanssa ja naapuri heiluttaa toiselta puolen pihaa iloisesti. Hämmästyn vähän, kyllähän me ollaan nähty aiemminkin, mutta että se ilahtuu noin paljon pelkästään mun näkemisestä. Ehkä se huomasi, kuinka ahkera olin pihatalkoissa. Nousen ylös hiekkalaatikon reunalta ja heilutan iloisesti takaisin.

Sitten takaani kuuluu ääni: Mooooiiiii. Naapuri heiluttikin toiselle naapurille. Mitä mä oikein kuvittelin. Naapurit lähestyvät toisiaan ja halaavat. Istun takaisin hiekkalaatikon reunalle ja alan lapioimaan hiekkaa ämpäriin. Voisinkohan lapioida itsenikin korkeareunaiseen muoviastiaan? Nolottaako naapureitakin mun puolesta? 

Todennäköisesti. Mutta he teeskentelevät, etteivät huomanneet minua. Opetellakseni tuntemaan häpeää normaalisti, olen havainnoinut miten muut ihmiset hoitavat homman. Olen tunnistanut neljä eri tapaa:
 
1) Hävetään niin paljon, että puhuminenkin nolottaa. Tähän törmää perhejuhlissa, kouluissa, työpaikoilla ja kaikkialla, missä yksi tai useampi ihminen kokee huonommuutta tai joukkoon kuulumattomuutta joko omasta kuvitelmastaan tai kokemuksestaan johtuen. 
2) Ei tunneta häpeää ollenkaan, vaan mokatessa syytetään kaikkia muita. Tämä on hyvin ikävää esimies-alais tilanteessa ja saa kaikki alaiset hiljakselleen vaihtamaan työpaikkaa. Parisuhteen ylläpito voi myös olla hankalaa, ellei toinen osapuoli anna hyväksikäyttää itseään.
3) Vedetään häpeä huumoriin nimissä yli ja hirviniemistellään omalle gynekologikäynnille. Tämä on hauskaa monen mielestä aluksi ainakin, mutta jossain kohtaa iltaa kääntyy sääliksi ja aamulla myös hauskuuttajan morkkikseksi.
4) Pidetään häpeä kontrollissa niin, että harkintaan hyvin tarkkaan jokainen vuorovaikutustilanne ja siitä syntyvät keskustelut etukäteen. Pidättäydytään omien tunteiden näyttämisestä. Tämä edellyttää täydellistä ja jatkuvaa tilanteen tasalla olemista ja pidemmän päälle sosiaaliset tilanteet saattavat alkaa uuvuttaa.

Itse olen näiden kaikkien häpeän tuntemiseen liittyvien selviytymismekanismien sekakäyttäjä. Olen häpeän tuntemista opiskellessa saanut käsiini vain vähän aihetta koskevaa kirjallisuutta, vaikka ihmismielen hyvinvoinnin asiantuntijat tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että juuri häpeän tunteen käsittely on avainasia mielen ja ihmissuhteiden mutkien selvittämisessä. Häpeän tunteminen on ihmisille vaikeaa, koska tunne kohdistuu itseen kokonaisuudessaan. Häpeän tunteminen on monelle niin kauheaa, että sen torjuntaan käytetään kaikki mahdolliset keinot. Tunne kielletään, en minä ole tehnyt mitään väärää, mitään mitä tarvitsisi hävetä. Usein sitä ei edes tunnisteta. Syyllisyyttäkin on helpompi tuntea, koska se kohdistuu vain johonkin tekoon tai toimintaan, ei niinkään ihmiseen kokonaisuudessaan.

Häpeän tunteminen on kuitenkin tärkeää ja se kuuluu ihmisyyteen synnyinlahjana. Häpeän tunteminen johtuu perimmäisesti siitä, että tulee kohdatuksi väärin tai toisella tavalla, kuin itse oli kuvitellut. Vauvan vierastamisessa on kyse juuri häpeän tunteen kehittymisestä. Vauva itkee, koska sitä hävettää se, että se oli kuvitellut pääsevänsä äidin syliin ja vastassa onkin vieras tyyppi.

Olennaista häpeän tuntemisen kehittymisessä on se, miten lapsi tulee kohdatuksi, erityisesti lapselle luonnostaan häpeää aiheuttavissa tilanteissa. Jos lapsi kohdataan toistuvasti väärin, aikuisena on odotettavissa sekakäyttöä. Myös häpeän hyväksikäyttäminen kasvatuksessa on turmiollista, vaikka näin tapahtuu jäähypenkeissä ja muissa mahdollisissa jääkiekosta kopioiduissa lastenkasvatusmenetelmissä. Lasten häpäisemisen sijaan olisi tarpeellisempaa opettaa, miten häpeän tuntemista käsitellään. Selittää, mitä tapahtuu, eikä jättää lasta yksin tämän kummallisen tunteen kanssa.

Mitä naapurit olisivat voineet tehdä huomatessaan katseeni olevan naulittuna hiekan lapioimiseen? Osoittaa myötätuntoa. Tervehtiä lämpimästi. Koska näin ei tapahtunut, turvauduin sekakäyttöön: ensin en kehdannnut mennä taloyhtiön pihalle viikkoon, sitten opettelin katsomaan taakseni aina kun joku moikkaa mulle, varmistaakseni ettei selän takana ole ketään. Epäonnistuin tässä kerran, jonka jälkeen ajattelin, että ihmiset on täysiä idiootteja, kun eivät osaa suunnata moikkaustaan niin selkeästi, että tietäisi kenelle se kuuluu. Hauskan tarinan kehittely tapauksesta olisi ehkä ollut parasta, mutta siihen pitäisi lisätä vähän alastomuutta tai pieruja.

Onneksi nykyään myös ymmärrän, että tilanteessa ei sinänsä ole mitään hävettävää, mutta on ihan normaalia vähän nolostella asiasta. Joskus se tuntui ihan ylitsepääsemättömän nololta. Aina kun näin moikkaus-naapurit, poskia alkoi punottaa. Kunnes eräänä päivänä uskalsin miettiä, miksi koin tilanteen niin häpeällisenä. Usein suhtatumisemme häpeään sekä ylipäätään asiat, joita häpeämme, kertovat meistä jotain sellaista, mitä emme oikein muuten uskalla ajatella. Minkä haluamme peittää. Häpeän tunne voi auttaa kohtaamaan asioita, jotka ei välttämättä kestä päivänvaloa, mutta estävät elämästä täydellä sydämellä, rehellisyydessä ja olemisen keveydessä. Jos mietit, ettet häpeä mitään, kehotan tarkastelemaan sekä omaa että lähipiirisi hyvinvointia mahdollisimman objektiivisesti, ilman vitsejä.