Kerran yksi psykiatri sanoi, että joillakin ihmisillä on liian kova psyyke. Että ne muovautuu miten päin tahansa, tulee kaikkien kanssa toimeen, kääntää lamauttavat ja traumaattiset kokemukset loputtomaksi energiaksi, menestyy hurjasti, eroaa ja rakastuu ja eroaa ja rakastuu uudestaan, muuttaa uusiin kaupunkeihin, kiertää maapallon ympäri, opiskelee kokojan yliopistossa lisää, koska mikään ei koskaan riitä niille, kun niiden pää on niin helvetin kova, että niistä tulee vaikka presidenttejä. Vaikka presidenttiys kävisi rankaksi, ne ei pyydä apua, tai jos joskus sivulauseessa sattuisivatkin pyytämään, niin ei kukaan usko, että ne tarvitisi mitään keneltäkään, kun ne on hyviä kertomaan hauskoja juttuja, naurattamaan ihmisiä ja niillä on niin valkoiset hampaatkin. Porukan levein hymy. 

Nyökyttelin psykiatrille, mutta en jaksanut sanoa mitään. Kaikki sanat tuntuivat silloin vähäarvoisilta. Psykiatri siis jatkoi. Sitten käy niin, että niiltä menee selkä. Tai jalka. Tai tulee autoimmuunisairaus. Tai syöpä. Tai sydänkohtaus. Tai aivoinfarkti.

Toki nämä kaikki voi tulla vaikka ei olisi kova psyyke, vaikka lapsuus olisi ollut täysin turvallinen ja hyväksyvää rakkautta täynnä, vaikka olisi ollut todella armollinen itselleen läpi elämän, olisi osannut käsitellä tunteitaan aina, tuntenut omat heikkoutensa ja vahvuuteensa, tiennyt tarkkaan omat rajansa, rakastanut itseään terveellä tavalla ja onnistunut luomaan pelkästään hyviä ihmissuhteitakin, missä ei olisi joutunut ikinä koskaan milloinkaan uhriksi tai marttyyriksi, ei olisi tarvinnut joustaa loputtomiin, tai olla isä ja äiti toiselle aikuiselle. Kaikki olisi mennyt ihan vaan putkeen. Ja silti sairastuisi (varovainen kysymysmerkki). 

Tekstissä on pikkuisen kirjailijan lisää, mutta psykiatrin sanat liian kovasta psyykeestä ja esimerkit psyykkisen tai henkisen pahoinvoinnin purkautumisesta fyysisenä sairautena on täyttä totta. 

Se tosi on yhä minun suurin haasteeni. Kun ystäväni kysyi, kumpaa pelkään enemmän, fyysistä vai psyykkistä sairastumista, vastasin heti, että fyysistä tietysti. Kyllä mä pääni osaan pitää kasassa.  (Kunnes aivoinfarkti hajoittaa sen). Oon hei vanha kestävyysjuoksija, syntynyt verenmaku suussa ja tottunut juoksemaan päällä, jos jalat on hapoilla. 

Kaikessa helvetillisessä herkkyydessäni mietin usein, että missä menee raja, jossa voisi uupua? Masentua? Tietäisinkö vieläkään? Edellämainituista kertovissa lehtijutuissa on draaman kaaren sääntöjen mukaisesti aina onnellinen tai ainakin lähes onnellinen loppuratkaisu. Nyt neiti X osaa jo tunnistaa uupumuksen merkit ajoissa ja ottaa silloin aikaa itselleen. Miten? Syö suklaata? Soittaa ystävälle? Lähtee lenkille? Kirjoittaa blogin ja toivoo parasta? 

Toivotaan parasta. Ei asiat nyt niin huonosti ole. Ihan ok. Olen toipunut hyvin tiistaisesta, pienestä leikkauksesta. Kävin tänään lounaalla ihanan ystävän kanssa. Puhuin puhelimessa Poriin ja Austraaliaan, ihanien ystävien kanssa taas. Koti on täynnä rakkautta, lapsia ja puoliso. Viikonloppu. Kohta lähden merenrantaan neljännen ihanan ystävän kanssa kävelylle.

Miksi sä siis valitat? Mitä sä tarkalleen valitat? Haluatko vilkaista vaikka päivän uutisia? 

Ihmiset välittää susta. Sä olet äiti ja vaimo ja tytär ja sisko. Älä ole niin itsekäs.

En. Mutta mitä jos mun keho ei enää (taas) jaksa?