Rankan syksyn opetus

 

Taisin viime blogikirjoituksessa luvata jakaa vinkkejä siitä, miten selvitään kamalasta ihmiselämän kokemuksesta, ei ehkä sairaudeksi mutta epämääräiseksi vaiheeksi luokiteltavan mustan öljyn valumisesta mieleen, sieluun ja jokaiseen sisäelimeen.

Olenko selvinnyt? Olen. Mikä on muuttunut? Ei mikään ja kaikki.

Yhtenä päivänä istun töissä näppäimistön ja väärällä korkeudella olevan näytön ääressä ja lopetan vastustamasta. Annan kivun levitä sormenpäistä ja sääriluista ylös ja alas, eteenpäin ja syvemmälle, palaksi kurkkuun ja isoksi möykyksi vatsaan. Nielaisen pari kyyneltä, otan happea siitä pienen pienestä aukosta, mikä on yhä jäljellä. Annan sattua.

Seuraavina päivinä, sekalaisessa järjestyksessä tapahtuu muun muassa seuraavia asioita:

Vanhat haavat pulpahtelevat arpeutuessaan. Ajoittain taannun lapseksi. Puhun paljon sukulaisten kanssa ja pohdin veren virtaamista, sukupolvien ketjua. Mummu kertoo, miten syöpä kulkee sukumme naisissa. Mummulta se oli ensin periytynyt väärään suuntaan. Tyttäreltä äidille. Äiti sanoo, ettei kuole, kun ei mummukaan kuollut. Uskon äitiä enemmän kuin sitä, että kaikki tämä tapahtuu juuri nyt. 

Mutta toinen sukulainen kuolee. Suru tuntuu tyhjyydeltä. En muista, milloin olemme viimeksi nähneet, paitsi emojien välityksellä lähes jokaisen blogikirjoitukseni jälkeen. Sukulainen laittoi ensimmäisten joukossa aina sydämen. Hetkittäin ajattelin, että olisipa hyvä jutella sen kanssa joskus. Käyn katsomassa sydämiä ja päätän laittaa kolmannelle sukulaiselle viestin. Mutta en laita.

Sukulaisuus on hämmentävää.

Otan ensin erikoisen kypsästi vastaan intohimooni ja työhöni liittyvän ja suuresti elämääni vaikuttavan huonon uutisen. Sitten sekoan. Ajattelen, että mitä jos olenkin keksinyt kaiken? Mitä, jos en oikeasti osaakaan kirjoittaa pätkän vertaa, taas yksi kulunut ilmaus, vältä nyt jumalauta edes niitä, mitä jos koko tämä blogihommakin on ollut typerä, ohimenevä päähänpisto? Mitä jos olenkin kirjoittanut vain saadakseni huomiota, kerätäkseni sääliä, anoakseni hyväksyntää? Mitä jos mitä jos mitä jos?

(älkää please kommentoiko tähän, että olen tehnyt näin tai en ole tehnyt näin, koska mitä jos)

Kaikista kamalin ajatus: Mitä jos palaan siksi ihmiseksi, joka en enää ole?

Vien lapset musiikkiopistolle. Kolme varttia aikaa mennä metsään, käydä haukkaamassa merta. Ystäväni on jättänyt minulle 20 minuuttia pitkän ääniviestin. Kuuntelen sitä ja alan varovasti hölkätä. Ääniviesti loppuu, kiihdytän juoksuksi. Rantapolku on kosteudesta pehmeä, kasvoille sataa pikkuruista tihkua. Lenkkipolun valaisimien välissä on pimeän taitekohta, jossa ei näe omaa askelta. Luotan maahan, luotan, että syksyllä operoitu jalkani toimii.

Ensimmäistä kertaa koko syksyn aikana se kantaa. Pystyn juoksemaan. Huudan ilman ääntä, kattokaa mua, kattokaa, kun mä juoksen! Askelten osuessa maahan muistan neljännen luokan. Muistan poukkoilevan energiani, vilkkaan kieleni, nurkan takaa yllättävän ujouteni, terävän kynäni ja sen, kuinka isompien kaupunkien urheilukenttien juoksuratoja peittävä tiilenpunainen tartaani poltti paljaisiin jalkapohjiin, jos oli unohtanut piikkarit kotiin. Muistan, kuinka hyvä olin unohtamaan.

Muistan lapsuudenystävät, kotikylän kaikki samana vuonna syntyneet toiset tytöt, kuinka monta meitä oli yhteensä, useita kymmeniä. Oltiinpa me eteviä. Kaikesta huolimatta, tulimme joka päivä kouluun, menimme kokkikerhoon, partioon, urheilutalolle tai hevostalleille. Tai emme menneet mihinkään, mutta elimme, teimme läksymme tai jätimme tekemättä, olimme joka päivä joka tapauksessa sata vuotta poikia edellä. Minkä me sille mahdoimme. Uskoimme tulevaisuuteen.

Valo iskeytyy jokaisella juoksuaskeleella, säde kerrallaan, päähän, rintakehään, käsiin, vatsaan ja jalkoihin. Luulen, että kuolen, ehdin ajatella, saanko paniikkikohtauksen? Ei, tämä on muuta, valaistuminenko? Päässäni soi neljäsluokkalainen tyttö, neljäsluokkalainen tyttö, se olet sinä.

Muistan, kuka olen.

Yhä voin sen yhtäkkiä unohtaakin. Mutta lupaan, etten näin pitkäksi ajaksi. Melkein koko syksyksi menin lukkoon, luovuin luovuudestani, hakkasin otsaani kirosanoihin, itkin universumille, väitin, ettei sen tarvitse enää paiskata minua syvään päätyyn, kuulitko, huusin vihaisena ja universumi viskaisi kaikilla voimillaan ja näytti minulle rumimmat puoleni, uskon jo, uskon jo.

Vaikka en uskonut. En ennen kuin olin tuntenut kipua niin kauan, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin päästää irti. Isoa hyppyä vapauteen en ottanut, mutta pikkuhiljaa, olen siirtynyt (takaisin?) totuuden tielle. Aloin puhua. Raahasin miehen pariterapiaan, kävin keskusteluja nimeltä mainitsemattomien henkilöiden kanssa, lopetin loukkaantumasta sanattomasti, keräämästä itseeni yhtään paskan riipaisua.

Elän taas tässä hetkessä. Riisun pois fantasiani ja pelkoni tulevasta. Uudelleen ja uudelleen Eckart Tolle toistaa päässäni läsnäolon voiman opetuksia. Eletään hetki kerrallaan, kuulen itseni sanovan äidille ja ihmettelen, kuinka olin Eckhartinkin unohtanut.
 
Tunnen äärettömyyden, löydän lohdun elämästä, olen niin pieni, olen valtava avaruus. Nauran itselleni, tämän piti muuten olla kehon vuosi. Yksi onnistunut sokerilakko, kymmenen pieleen mennyttä. Mitä väliä, ensimmäistä kertaa koskaan alan pitämään siitä. Ehkä vähän rakastamaankin. Omaa kehoani siis.

Niihin aikoihin, vai oliko se ennen ellei jälkeen, aika ei ole lineaarista, vaan suttuista ja sotkuista spiraalia, intohimo ottaa kyytiin taas. Tulee siihen ja työhön liittyviä uusia ja yllättäviä tuulahduksia. Tuulia, jotka kantavat tai eivät, sillä ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, ettei lopeta elämästä niin kauan kuin on elossa.