Rehellisesti Cheekistä

Minulla oli tapana luukuttaa Cheekin Timantit on ikuisia biisiä salaa autoradiossa. Sitten aloin miettimään, miksi taoin nyrkkiä ilmaan timanttien tahdissa vain yksin ollessani? Pikkuhiljaa aloin huumorin turvin kertomaan juttua timanttisesta suhteestani läheisille.

Miksi minun piti piilotella ihastusta biisiin ensin? Koska ajattelin Cheekin olevan pinnallinen. Ajattelin musiikin olevan taidotonta. Artisti edustaa minulle vastakkaista arvomaailmaa. Minun piti ensin varmistua, että jos kerron syttyväni timanteista, minärakennelmaani ei kyseenalaisteta. Olin rakentanut syvällisen, asioita kriittisesti tarkastelevan, omilla aivoillaan ajattelevan vihreän feministin itseni suojaksi. Lisäksi ärsytti, että tyyppi oli menestynyt niin köykäisin avuin. Musiikin kokoomuslainen persu, kuka sellaisesta kehtaisi tykätä. Paitsi tavallinen kansa, johon kuulumista minärakennelmani kammoksui. 

Minärakennelmani ei voinut heti ottaa riskiä, se oli kuitenkin omaksi turvakseni syntynyt. Ilman rakennelmaani en olisi uskaltanut tehdä elämässä yhtään mitään. Rakennelmani ansiosta sain hyväksyntää ihmisiltä, jotka koin vähän paremmiksi kuin minä itse. Paremmiksi kuin se tavallinen kansa. Rakennelmani ansiosta minun ei tarvinnut rehellisesti kohdata itseäni. Oli helpompaa määritellä itsensä työn, menestymisen ja muiden hyväksynnän kautta kuin katsoa taaksepäin ja ymmärtää omia valintojaan. 

Kun aloin miettimään, mistä rakentaminen oli saanut alkunsa, ymmärsin, että rehellisyyden kohtaaminen edellyttää jossain määrin itsekkyyttä. Se ei tapahdu hetkessä. Itselle on otettava aikaa, on laitettava rajoja toisille ihmisille, jotta pääsee olemaan itsensä kanssa ilman mitään rooleja tai mitään ihmissuhdetta, joka vaikeuttaa rehellisyyden kohtaamista.

Rehellisyyden kohtaaminen ei myöskään ole helppoa, jos on vuosia elänyt muiden odotusten mukaan. Vanhempien, sukulaisten, puolison, kavereiden, yhteiskunnan. Ja lopulta oman minärakennelmansa. Rakentaminen on saattanut lähteä pienestä asiasta. Siitä roolista, joka sinulle on lapsena langennut perherakennelmassa. Siitä, mistä olet saanut jonkinlaista hyväksyntää. Tai siitä, miten sinun on yksinkertaisesti täytynyt toimia, jotta selviäisit lapsuudesta aikuisuuteen.

Joskus rehellisyys on niin pelottavaa, että siitä on käännettävä katse pois heti kun huomaa millainen se on. On saattanut syntyä sukuun, jonka arvot on ihan toisenlaiset kuin omat elämänarvot. Tai kaikessa epärehellisyydessä itseään kohtaan, on saattanut ajautua elämään, joka ei rehellisyyden nimissä tunnukaan enää oikealta. Tai ilman rakennelmaa voi aluksi tuntua siltä, ettei kykene muuhun kuin sikiöasennossa makaamiseen.

Tarvitseeko epärehellisyydessä elämistä jatkaa, koska rehellisyydessä eläminen edellyttäisi radikaaleja elämänmuutostoimia? Käydä sukujuhlissa ja esittää, että kaikki on niin kuin ennenkin? Erota vasta, kun lapset ovat isompia? Irtisanoa itsensä töistä vasta, kun on täysin varma mikä on uusi ammatti? Pysyä kaapissa? Pärjätä väkisin?

Minun mielestäni ei. Kun kohtaa rehellisesti itsensä, sekä kokemansa vääryydet että tekemänsä vääryydet ja heikkoudet, menee alkuun saakka, löytää itsensä ilman rakennelmia. Elämästä tulee yllättävän helppoa. 

Tänään luin Kuukausiliitteestä Cheekin haastattelun, jossa tähti kertoi kärsivänsä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja jännittävänsä omaelämänkerrallisen kirjan julkaisua, koska kirja kertoo rehellisesti tähden tarinan. Cheek totesi kuitenkin  luulevansa, että ”loppujen lopuksi rehellisyys on arvostettavaa ja vapauttavaa”.

On se aluksi pelottavaa ja vierastakin. Mutta lopulta pelkkää timanttia.