Sosiaalinen media hävettää
En ole pystynyt kirjoittamaan blogia viime aikoina, koska olen hävennyt itseäni. Olen hävennyt, että olen julkisesti kirjoittanut niin monista asioista, olen hävennyt, että blogini perusteella ihmiset ajattelevat minun olevan erilainen ihminen kuin olen. Olen hävennyt, että kutsun itseäni selviytyjäksi.
Olen hävennyt someen ja blogeihin itseään tuuttavien hyväosaisten ihmisten puolesta, erityisesti niiden, joiden etelähelsinkiläisessä designtavaroilla sisustetussa asunnossa on tapahtunut jotain ihan hupsua, esimerkiksi avaimet ovat jääneet kotiin, kun ovi on mennyt itsestään kiinni tai niitä, joiden elämä näyttää kuvissa niin täydelliseltä, että miten sitä kehtaa niin paljon kukaan edes valehdella. Kuulun näihin kumpaankin joukkoon myös itse. Olen myös myötähävennyt (yleensä myöhäiskeski-ikäisiä) ihmisiä, jotka kommentoivat asioita kertomalla jutun itsestään. Olen hävennyt jokaista valaistuneeksi itseään kutsuvaa. Näitä kahta joukkoa pyrin välttämään erityisesti, mutta häpeäkseni tunnustan, että olen kuulunut myös niihin kumpaankin.
Häpeän lisäksi olen miettinyt, mitä sosiaalinen media lopulta tekee ihmisten väliselle vuorovaikutukselle? Tuntevatko muut ihmiset häpeää siihen liittyen vai olenko ainut?
Siksi härkää sarvista, kerron oikeasta elämästäni tämän viikon aikana, kuten puhuisin ystäväni kanssa puhelimessa:
Maanantaina sanoin miehelleni, että haluan käsiaseen, koska pelotti ja vitutti asuinalueellamme sattunut selkkaus. Mies kieltäytyi ja muistin olevani aseita ja koko aseteollisuutta vastustava kukkahattutäti. Varoiksi laadin selviytymisstrategian: asenne ja kiljunta pelastaisivat. Ja onhan meillä keittiöveitset.
Aloitin opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja ensimmäisen viikon, kahden läsnäolopakollisen luennon ja yhden esseepalautuksen jälkeen voin todeta, etten ole hippastakaan kehittynyt opiskeluajoista. Palautin esseen juuri ennen deadlinea, harpoin Sandmanin lukemisessa enkä jaksanut katsoa sanakirjasta kaikkia sanoja, joita en ymmärtänyt, vaikka luennolla nimenomaan toin esiin, että olin lukenut tekstiä erityisen tarkasti, kaikki sanat kääntäen, varmistaakseni oikean analyysin.
Olen rikkonut vuoden alusta alkanutta sokerilakkoani joka päivä. Edellispäivänä söin Hakaniemen Kauppahallista ostetun Runebergin tortun ja eilen ostin kaupasta yhden suklaakeksin, mikä maksoi melkein euron. Aikaisemmin olisin heittänyt hanskat tiskiin koko loppuvuoden osalta. Mutta olen päättänyt omistaa tämän vuoden sille, että otan haltuun oman kehoni. Siksi olen tällä viikolla käynyt joogassa, jumpassa ja tanssitunneilla. Opin jiven askeleet.
Lapseni ovat valittaneet vaatteidensa vähyyttä. Heillä on tosiasiassa paljon vaatteita, en vain ole pessyt pyykkiä. Sen sijaan olen katsonut iltaisin paljon sarjoja (muun muassa Better things, SMILF, Rajasta tullut minisarja ja eilen Maria Veitola Yökylässä) ja elokuvia (en muista nimiä, paitsi 360) lukenut kirjaa (Korhonen:Emme enää usko pahaan) joka ilta yli puolen yön. Muiden nukkuessa, olen nauranut yksin ääneen eilen tulleen Imagen Nämä meidän piti vielä kysyä -palstalle, jossa yksi suosikeistani: Onkohan kukaan koskaan ajatellut tylsillä illallisilla, että ”No, on täällä sentään mainio Esko Aho?” (Image 1/2018.)
Olen noussut aamuisin vasta, kun lapset ovat huutaneet tarvitsevansa aamupalaa nyt. En ole luvannut parantaa tapojani, tulen aina valvomaan yöt ja olemaan helvetin väsynyt aamuisin. Paitsi sitten kun olen valaistunut, mitä ei tule koskaan tapahtumaan, sillä kohtaloni on olla keskeneräinen ja jakaa keskeneräisyyttäni muiden ihmisten kanssa, jotta kummatkin tulisimme ehjemmiksi. Pidän kohtalostani.
Aloin itkeä, koska mies joi iltapäiväkahviaan minun keltaisesta aamuteemukistani. Kehitin tästä riidan, jossa väitin juovani joka aamu siitä kupista teetä ja sen sijaan, että mies olisi sanonut lempeästi että kulta, mutta nyt on iltapäivä, hän kehtasi alkaa väittämään vastaan, etten ole tänä aamuna voinut juoda kupista, koska se oli ollut puhtaana astianpesukoneessa. Puolustauduin esittämällä kolme vaihtoehtomukiani, joista voisin myös juoda, mutta aloin itkeä kesken perustelun, koska mies ja nainen ovat joskus niin helvetin kaukana toisistaan. Onneksi mieskin ymmärsi sen.
Olen viettänyt helvetillisen paljon aikaa psyykkisiä traumoja, dissosiaatiota ja persoonallisuushäiriöitä käsittelevillä verkkosivuilla ja lukenut tutkimuksia seksuaalirikollisista. Olen raivonnut maailman epäoikeudenmukaisuudelle ja kiroillut ääneen.
Vaikka olen poistanut kännykästäni Facebook-sovelluksen, olen käynyt siellä vähintään kerran päivässä, yleensä useammin, selaimen kautta.
Olen selittänyt lapsilleni mitä tarkoittaa adoptio, sijaisperhe ja lastensuojelulaitos. Keskustelu lähti lasten päiväkodissa lukemasta sadusta, jossa on orpokoti. Puhuimme myös (lasten aloitteesta) avioerosta (lapsi luuli, että kaverin perheessä oltiin erottu koiran takia) sekä homoparien eri vaihtoehdoista saada lapsia.
Lisäksi olen tehnyt sata muuta pientä ja isoa asiaa, puhunut terapeuttini kanssa olosuhteisiin nähden yllättävän tasapainoisesta mielentilastani, ottanut kuvan jäällä kävelevästä joutsenesta, ajatellut tuhansia ajatuksia. Tänä aamuna bussissa mietin, että kasvot näyttävät kauneimmalta silloin, kun ne kohtaavat tutut kasvot kymmenien tuntemattomien joukossa.
Mitä jäi käteen tästä viikosta?
Käyn parhaat keskusteluni alle kouluikäisten ihmisten kanssa. On turha hävetä häpeää. Häpeä on vain tunne, häpeä on vain tunne, häpeä on vain tunne. Tämän tekstin kirjoittamiseen meni aikaa noin tunti, sen julkaisemisen aiheuttamaan häpeään kenties koko loppuelämä. Mutta, valaistuneen neuvon mukaan jokainen aamu on uusi mahdollisuus aloittaa uusi elämä. Sucking it up and loving it.