Superisä ei vauvakilpavarustele
Ei ole mikään salaisuus, että useampi nainen sekoaa tultuaan äidiksi. Sekoaa kestovaippasoseisiin, kiintymysimetykseen, äityleihin tai guggu-luuruu lastenvaatteisin. Itkee, jos vauvan kakka on väärän väristä. Yrittää tasapainoilla kontrollin ja täydellisen hanskojen tiputtamisen välimaastossa. Mitä tekee isä? Katsoo loppuun leffan, mikä jäi kesken, kun synnytys alkoi. Menee kauppaan. Tekee ruokaa ja istuu sohvalla. Käy ehkä töissä. Näkee kavereita, onneksi. En tiedä mitä tapahtuisi, jos isät sekoilisivat samoissa mittakaavoissa kuin me äidit.
Äitien keskuudessa on ihan normaalia olla koukussa vauva2016 faceryhmiin ja ajaa kirppisryhmästä löydetyn venähtäneen imetyspaidan takia sata kilsaa. Ne ovat pieniä elämän- ja psyykeenhallintakeinoja siihen nähden, että synnyttämisen jälkeen on vastuussa 24/7 ihmisestä, joka muistuttaa omasta lapsuudesta. Kaikista tunteista. Kaikesta, mikä pelotti lapsena. Kun piti olla reipas tyttö, vaikka olisi halunnut itkeä. Kun joutui uhatuksi, kiusatuksi, kontrolloiduksi, nolatuksi. Yhtäkkiä ne on kaikki sun sylissä uuden elämän muodossa ruokittavana, huolehdittavana ja rakastettavana. Eikä niitä pääse mihinkään karkuun, on istuttava paikoillaan ja imetettävä. Tietoisella tasolla kaikki tunteet ei onneksi yleensä iske heti samaan aikaan päälle, mutta alitajunnassa. Kaikki ne tunteet, mitkä on pystynyt pitämään hyvin kontrollissa aiemmin.
Mun oli vaikeaa kestää lasten itkua tai pahaa oloa millään tavalla. Pieninkin inahdus sai paniikin päälle, tällä lapsella on hätä. Hallitsin pelkojani ylisuorittamalla äitiyttä. Jos molemmat vauvat nukkuivat, oli pakko käydä tarkistamassa. Mitä jos ne on saaneet kätkyt-kuoleman? Odotin kovasti, että lapset täyttävät vuoden, niin ei tarvitsisi enää pelätä kätkyt-kuolemaa. Ihmekös lapset nukkuivat huonosti, kun äidin oli pakko tarkistaa hengitys, jos molemmat sattuivat nukkumaan putkeen kaksi tuntia. Äiti pysyi tiedostomattomalla tasolla tyytyväisenä, kun lapset varmistivat huutamalla parin tunnin välein että hengissä ollaan, kuuntele vaikka.
Ensimmäisen vuoden jälkeen pelot pahenivat. Kätkyt-kuoleman tilalle tuli pelko siitä, että ne jäisivät auton alle, putoasivat, tukehtuisivat, hukkuisivat tai lopettaisivat vain hengittämästä. Pelkotilat äityivät niin pahaksi, että sain muutaman kerran paniikkikohtauksen. En osannut yhdistää pelkoani omaan lapsuuteen. En ymmärtänyt, että hätä oli ollut minulla, kun olin ollut lapsi. Lapsillani sitä vastoin ei ollut mitään hätää. Lasteni myötä heräsivät tunteet, jotka olivat avaimia omiin traumoihini, joita en ollut uskaltanut kohdata aiemmin.
Perheemme olisi hädin tuskin selviytynyt läpikäymistäni tunnemyrskyistä ilman lasten isää. Järjen ääntä, joka kertoi, että tyttövauvalla voi olla vaaleansininen body, eikä siitä tule identtiteettikriisiä. Miestä, joka vakuutti, että lapsillamme ei ole mitään hätää, jos ne ovat nukkumassa.
Mikä valta minun isälläni olikaan ollut sotkea niin monet asiat. Ja mikä valta minun miehelläni onkaan ollut korjata niin monet asiat. Tarjota lapsilleni turvallinen lapsuus myös minun traumoistani huolimatta. Kun äiti sekoilee somessa eikä ymmärrä itsekään miksi itkee, isän tunnekypsyys mitataan: sillä voi pelastaa kokonaisen perheen.
Joskus törmää isään, joka on lähtenyt mukaan äidin sekoiluun. Ehdotan, että sellainen isä lähtee kavereidensa kanssa kaljalle heti ja tarjoaa kierroksen, jos sanoo sanankin vauvojen kilpavarusteluasioihin liittyen. Tunteista kannattaa kyllä puhua, itkeäkin saa ehdottomasti, mutta jättäkää sekoilu äideille. Ei viitsitä järkyttää epätasaista tasapainoa. Voitte kopioida selvitymiskeinoja esimerkiksi lapsuutenne sankareista, niiltä kaikilta yliluonnollisia voimia omaavilta viittahenkilöiltä. Mutta ei yhtään isyli-facebookryhmää. Kiitos isät! Tsempit!