Viisi vuotta myötä- ja vastoinkäymisiä
Kun päivälleen viisi vuotta sitten astelin kirkon käytävää pitkin kohti tulevaa aviomiestäni, en ymmärtänyt millaiseen turvasatamaan olin menossa. Kävelin ulos lapsuudestani, kannoin sisälläni kahta lasta. Käytävän päässä odottaa kumppani, joka on vastakohtani. Vakaa ja sitkeä.
Kun kaksoset syntyi, valvottiin lähes yötä päivää vuoden tai kaksi. Emme katsoneet kelloa, ihan sama oliko kesä vai lauantai, meidän rytmi oli sama. Olimme kirjoittaneet hääkiitoskorttien lopputoivotuksiin happily ever after. Mietin, että oliko tämä sitä? Olimmeko onnellisia? Olimme. Oliko meillä rankkaa? Kyllä.
Vaikeinta oli tasapainottaa sitä, kun puoliso oli töissä ja minä hoidin lapsia kotona. Traagisin hetki oli se, kun sain migreenin yhteydessä aivoinfarktin. Psyykkeeni oli alkanut oireilla ja olin kuolemanväsynyt. Kun minut oli kiidätetty yöllä sairaalaan ja makasin jossain rajatilassa, kuulin kun puhelin soi ja sairaanhoitajan puheesta tiesin, että soittaja oli mieheni. ”Kyllä, vaimonne tila on vakaa. Ei meillä ole mitään uutta. Tutkitaan. On tajuissaan. Puhuu. Kyllä. Kyllä. Kyllä.” Mua hymyilytti ja kauhistutti samaan aikaan. Enhän mä voisi jättää miestä ja lapsia kolmistaan. Mieleni oli musta, mutta rakastin perhettäni enemmän kuin elämää. Mun oli selvittävä.
Vietin viikon neurologisella osastolla ja niihin päiviin mahtui paljon käsittämättömyyttä. Koska olin lääkkeiden sopimattomuudesta ja lääkäreiden hikoilusta huolimatta päättänyt selvitä, keskityin hengittämiseen ja pyysin saada lähetteen psykiatriselle. Psykiatri tulikin moikkaamaan melkein heti ja häntä viisi kertaa tavattuani päädyimme kognitiivis-analyyttisen psykoterapian aloittamiseen.
Menimme terapiaan myös yhdessä puolisoni kanssa. En ole ikinä kokenut mitään niin vapauttavaa. Puoliso osasi kuvata sanatarkasti minun käyttäytymistäni erilaisissa ristiriitatilanteissa. Traumoihin erikoistunut terapeutti sanoitti, mitä tilanteissa tapahtui. Minä itkin. Vihdoinkin minua ymmärrettiin. Koska viimeinkin koin olevani tarpeeksi turvassa, uskalsin kohdata ne syyt, miksi putoan erilaisiin mielentiloihin ristiriitatilanteissa. Miksi en kestä niitä. Ylivirityn tai lamaannun. Koen syyllisyyttä muiden pahoinvoinnista. Olen hyvin herkkä. Ahdistun väkivallasta. Säikähtelen paljon. Luen muiden tunnetiloja kuin avointa kirjaa. Haluan miellyttää muita. Häpeän kummallisia asioita. Koen huonommuutta ja riittämättömyyttä, toisinaan mahtipontisuutta. Pelkään kuolemaa. Pelkään, että lapsille sattuu jotain. Minulla on vaikeuksia luottaa ihmisiin. Olen tottunut selviämään mistä tahansa.
En olisi ikinä uskaltanut kohdata tätä kaikkea, ellei minulla olisi ollut puolisoni tukea. Hän järjesteli aikataulujaan niin, että pääsin terapiaan. Piti huolen, että lasten kanssa arki sujui normaalisti. Ymmärsi hoitaa välillä itseensäkin. Aloitti nyrkkeilyn. Muistutti, että elämässä on muutakin. Hoki, että olen turvassa. Kertoi uudestaan ja uudestaan, että olen terve. Otti syliin ja vakuutti, ettei minulla ole mitään hätää.
Palaset loksahteli kohdalleen ja pelot hälveni. Olen pyydellyt anteeksi puolisolta, etten ollutkaan se uusiin tilanteisiin nopeasti sopeutuva supersuorittajatyttö, jota hän aikoinaan kosi piirtämällä sormuksen hiekkaan Chilessä. Puoliso on toista mieltä. Että olen vielä sitäkin, mutta paljon, paljon enemmän. Toistelee, ettei mun tarvitse pyydellä anteeksi. Ehkä vielä uskon senkin jonain päivänä.
Kun minun on tarvinnut luoda mieleni myrskyille turvapaikka, se on se hetki kun kävelemme puolisoni kanssa yhdessä avioparina kirkon käytävää pitkin kohti syyskuista lauantai-iltaa mieskuoron laulaessa All you need is love. It is funny because it is true.