Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin suomalaista salatieteen historiaa avaava teos Valonkantajat ­- Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä (2015) on herättänyt paljon kiinnostusta. Nykylukija tuntuu olevan varsin innostunut esoteriasta ja yliluonnollisista ilmiöistä.

Vanhoina (sala)tieteilijöinä innostuimme aluksi myös itse valtavasti tästä teoksesta, sillä aihetta ei ole liiemmin käsitelty, varsinkaan Suomessa. Teos onkin ansiokas monella tavoin. Kirjoittajat pureutuvat seikkaperäisesti esittelemiinsä esoterian edelläkävijöihin, kuten esim. Pekka Ervast, Ior Bock tai Aino Kassinen, ja valottavat oivallisella tavalla heidän ajatteluaan ja toimintaansa suomalaisen salatieteen kentässä.

Valitettavana tehtävänämme on kuitenkin lähinnä kritisoida kirjaa seuraavista syistä:

– Vaikka kirjan tavoite on ollut koota yksiin kansiin salatieteen historia Suomessa, kokonaisvaikutelma aiheesta jää hyvin hajanaiseksi ja rikkonaiseksi. Aihepiiristä olisi helposti löydettävissä yhtymäkohtia, synteesejä ja ylipäänsä punainen lanka. Tässä teoksessa ei pystytä linkittämään tai integroimaan eri ajattelijoiden käsityksiä osaksi laajempaa kokonaisuutta, jossa osat keskustelisivat keskenään.

– Kirjoittajien suhtautumistapa käsittelemiinsä henkilöihin on mielestämme kummallinen, paikoin jopa ylenkatsova. A.W. Yrjänä on havainnut saman ja tiivistää asian kirja-arviossaan seuraavasti: ”Esoterian perinteeseen varsin hyvin perehtyneenä huomaan ärsyyntyväni kirjoittajien taipumuksesta karnevalisoida ihan vakaviakin hahmoja.”

– Eniten lukijana jää hämmentämään, mitä kirjoittajat itse ajattelevat näinkin perusteellisesti käsittelemästään aiheesta. Mikä on heidän oma suhteensa suomalaiseen salatieteeseen ja henkilöihin, jotka ovat valinneet esiteltäväksi kirjaan? Miksi ylipäänsä he haluavat käsitellä tätä aihetta? Mielestämme tässä kirjoittajat ikään kuin piilottavat oman henkilökohtaisen suhtautumisensa, joka tämän tyyppisessä teoksessa olisi syytä artikuloida lukijalle selkeämmin. Rivien välistä on luettavissa, että kirjoittajat ovat toisaalta erittäin kiinnostuneita aiheesta, mutta toisaalta ehkä vieroksuvat ja turhaan ironisoivat sitä. Tämä ristiriita tulee esille eräänlaisena etäältä naureskelevana tyylinä, joka näinkin merkityksellisen aiheen kohdalla on nähdäksemme täysin tarpeetonta.

Hienosta aihevalinnasta ja perehtyneisyydestä huolimatta tämä teos ei valitettavasti onnistu valottamaan tarpeeksi sitä, mistä hengentieteessä on pohjimmiltaan kyse. Päinvastoin, lukijan lamput saattavat jopa pahimmillaan sammahdella pirstaleisen esitystavan takia.

Teos oli pettymys ja täten peräänkuulutamme jatko-osassa tai uusintapainoksessa vilpitöntä, sydämellistä heittäytymistä aiheen käsittelyyn – tekijöiden oman valon kantamista näkyville paremmin – mikä ei tietenkään estä aiheellisen kritiikin esittämistä tai huumoria.