Nyt meni tädeillä chia-siemenet sieraimiin ja aamurooibokset väärään kurkkuun!

Me ”Tiukkapipo”-Terttu ja ”Ankeuttaja”-Anni olemme nimittäin pöyristyksensekaisin tuntemuksin seuranneet viime päivien nk.’seksirinkikohua’, jossa asiantuntijat kiistelevät, ovatko yläasteikäisten muoti-ilmiöiksi luonnehditut ryhmäseksityyppiset kokeilut hyväksi alkaen 13-vuotiaille.

Kohu sai alkunsa siitä, kun kouluterveydenhoitajat sekä muut lasten ja nuorten kanssa työskentelevät toivat esille huolensa yhä nuorempien vahingollisista ja riskialttiista seksikokeiluista MTV:n verkkosivuilla julkaistussa uutisessa. Asiantuntijat halusivat kiinnittää huomiota siihen, kuinka liian nuorena tehdyt ja rajut, joidenkin muodikkaina pitämät seksikokeilut vaikuttavat ihmisen, niin tytön kuin pojan, henkiseen kehitykseen.

”Seksiringissä ovat mukana siis yksi tyttö ja monta poikaa, ja nämä pojat sitten käyvät tytön luona toteuttamassa omia tarpeitaan. Seksivillitysten kohdalla puhutaan aina vain nuoremmista ja nuoremmista. Ne eivät aina ole mieltä ylentäviä vaan pakolla tehtyjä.” Seksuaaliterapeutti ja seksuaalikasvattaja Sari Eronen kuvaa MTV:n haastattelussa.

Huolestuttavinta meistä tässä ilmiössä on, millainen närkästyksen ja vastustuksen aalto tästä lausunnosta alkoi mediassa. Seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden asiantuntijasäätiönä esiintyvän SEXPO:n kannanotto aiheeseen oli tiukasti – ja trendikkäästi – ajan hengen mukainen: ”Sexpo jyrähtää nuorten seksiringeistä – Ei mitään vaarallista”. ”Seksuaalisesti aktiivisten nuorten syyllistäminen voi aiheuttaa pitkäkestoisia kielteisiä seurauksia heidän seksuaaliselle hyvinvoinnilleen aina aikuisikään asti”, Sexposta teilataan ykskantaan. Toisin sanoen siis Sexpo nuorten seksuaalihyvinvointia edistävänä säätiönä tuomitsee jyrkästi reilusti alaikäisten harjoittamien ”gang bang” -tyyppisten seksirinkikokeilujen tuomitsemisen.  

Patologisen yliseksualisoituneelle (ks. aiempi juttumme aiheesta) aikakaudellemme on surkuhupaisalla tavalla leimallista, että juuri seksuaalineuvonnasta ja -tiedottamisesta vastaava säätiö ottaa asiakseen torpata jyrkästi julkisessa keskustelussa esitetyt lausunnot, joissa esitetään kasvatuksellinen arvio alaikäisten seksirinkien mahdollisesta vahingollisuudesta.

Nihilistisessä, kaiken moraalisen arvoperustan kieltävässä, muka moniääniseksi itseään nimittävässä yhteiskunnassamme onkin tyypillistä tuomita jyrkimmin juuri se taho, joka huolenpidon nimissä uskaltautuu vastustamaan vahingollisena pitämäänsä tapaa, seksirinkejä, ja vieläpä perustelemaan lausuntonsa lapsen kehitykseen liittyvin argumentein. Mutta, kuten aikaisemmin todettua, tämäpä jos mikä kuuluu olennaisesti näköalattoman ja sieluttoman – ja sanoisimmeko läpeensä sydämettömän – moderniutemme henkeen, ”jossa kaikenlainen hillintä, rajoittaminen, estäminen, rankaiseminen ja kieltäminen ovat eräänlaista väkivaltaa ihmistä kohtaan”. (Antti Nylén 2010).

Tätä kohua seuratessa emme voi kyllin korostaa, kuinka latistavaa on elää asenneilmapiirissä, jossa käsitys seksuaalisuudesta on typistetty ja lätistetty tyhjäksi pinnaksi, groteskin ontoksi kuvaelmaksi, jossa muun muassa tämä (Miley Cyrus tyydyttää itseään Instagramissa) on nuorten jokapäiväistä, ihannoitavaksi tarkoitettua kuvastoa ja jossa nuorten seksuaalikasvatuksesta vastaava säätiö käytännössä julkisesti rohkaisee lapsia ryhmäseksiin – siis tietysti, mikäli ”nuoret ovat kehitystasoltaan yhdenvertaisia, toimivat vapaaehtoisesti sekä osaavat huolehtia ehkäisystä ja suojautumisesta asianmukaisesti”, kuten Sexpon kannanotossa hurskastelevaan sävyyn tarkennetaan. 

Auttamattoman vanhoillinen mutta vilpitön kysymyksemme kohun keskellä kuuluu seuraavasti: Koska koittaa se aika, jolloin seksuaalisuus nähdään ensisijaisesti kunnian- ja kiintymyksenosoituksena toista kohtaan ja jossa täten ihmisten väliset intiimeimmät ja sitä kautta voimallisimmat hengen- ja sielunvoimat pääsevät vapaasti virtaamaan?

…Vai – hetkinen – koittiko se jo?

Ote seksivalitusopuksesta Sukupuolielämämme (Fritz Kahn, 1945) s. 123 kappale 165: ”Miehen sielulliset tehtävät”. Tässä kappaleessa Kahn antaa ohjeita miehelle nk. ”ekaa kertaa” varten. Nykyisessä seksuaalisessa ilmastossamme rohkenisimme luonnehtia tätä lähes vuosisadan vanhaa kuvausta jopa suhteellisen raikkaaksi ja reformistiseksi näkemykseksi siitä, mitä nuoren naisen ja miehen välillä voikaan tapahtua:

”Paljon vaikeammat tehtävät, kuin immenkalvon särkemisen yksinkertainen suoritus, ovat ne, jotka odottavat miestä hääyönä sielullisella alalla. Mies kuvitelkoon morsiamensa psykologista tilannetta. Hän on lupautunut ruumillaan ja sielullaan – se on askel tuntemattomaan, elämän vaihdos, alistumista toisen tahtoon, itsestään luopumista – uskallettu askel, jonka seuraukset ovat kohtalokkaammat kuin mitä mies ylipäänsä kokee koko olemassaolonsa aikana.

Mies on naiselle hääyönä enemmän kuin rakastettu ja sulhanen; hän on miehuuden lähettiläs, ja hänen tulee pitää huolta siitä, että miessuku tänä yönä kestää naisensielun arvostelun. Tämä yö ei, niin kuin rakkauden töhertelijät ajattelevat, ole olemassa sitä varten, että se tuottaisi miehelle huvia, ei sitä varten että saisi käsitellä kultastaan kuin saavutettua saalista, tai että hänen tänä yönä on suoritettava rakkauden husaarinratsastus näyttääkseen mihin hän pystyy, ja mikä mies hän on.

Tämä yö ei ole himon yö, eikä ensinkään sukupuolielimien, vaan rakkauden. Yö, joka asettaa paljon suuremmat vaatimukset luonteenlujuudelle kuin ruumiinvoimille, joka vaatii mieheltä paljon enemmän pidättymistä kuin rynnistystä, joka vaatii häneltä paljon enemmän kuin se antaa. Sillä tänä tuntina ihannekuva, jonka tytönsielu on luonut miehestä, joko käy todeksi – tai tuhoutuu.”

Tekstiote teoksesta: Kahn, Fritz. 1946. Sukupuolielämämme. Kustannusosakeyhtiö Maapallo: Helsinki.