Se yllättää minut joka kerta, miten voimakkaasti suru edelleen pyyhkäisee kehon läpi kun sitä vähiten odottaa. Yksi varomaton ajatus ja huomaat haukkovasi henkeä keskellä aamukahviasi, vilkkainta ruuhkaa tai työpaikan toimistoa. Silloin kun se iskee, tuntuu kuin sisältä hajoaisi jotain merkittävää palasina lattialle, jättäen kehosi vain tyhjäksi kuoreksi, jota pitää kasassa vain kummallinen lojaalius kanssaihmisiä kohtaan. Julkinen romahtelu kun ei ole yleisesti kovinkaan hyväksyttyä.

Ylitsehyökyvä aalto saattaa olla nopea tai se voi jäädä maleksimaan sydämesi nurkille koko päiväksi. Saatat kerätä palaset kasaan samantien tai sitten poimit niitä vielä tunteja myöhemmin mitä kummallisimmista paikoista. Kas, tuossa muisto hänestä kikattamassa suloisena tyynyyn. Ja tuosta löytyy hänen kätensä sinun kädessäsi. Ja… tuossa itkuinen peilikuvasi tuijottamassa takaisin vessan peilistä hänen sanojensa jälkeen.

Koko viime vuoteni oli yhtä sydänsurua, vaikka kyse ei olekaan mistään yhdestä henkilöstä tai tapauksesta. Tapasin vain useita kauniita ja upeita ihmisiä, rakastajia ja ystäviä, joiden tarkoitus oli kaiketi ainoastaan piipahtaa elämässäni. Myönnän ja ymmärrän nyt, että ehkä myös toivoin turhan kiivaasti löytäväni rakkautta muista ihmisistä, sillä en kyennyt antamaan sitä itse itselleni. Silti jotkin hetket ja henkilöt jäävät kummittelemaan, ja toisinaan, huolimatta kaikesta tarmosta päästä eteenpäin, löytääkin itsensä tuijottamasta tyhjyyteen kipeiden muistojen yllättämänä.

Mutta sitten taas, nekin hetket menevät ohi. Ravistelet muistot olkapäiltäsi ja annat sydämen reunamilla kummittelevan nimen vajota takaisin unohduksiin. Puristava tunne rintakehässä ei kestä ikuisesti. Ehkä jonain päivänä hänen nimensä kuuleminen ei tunnu miltään, vaan se tuntuu enemmän olankohautukselta kuin maan vajoamiselta jalkojen alta. Vaikka se päivä ei olekaan tänään, se voi olla jo huomenna. Muutokset kun tuntuvat tapahtuvan ensin hitaasti, mutta lopulta aivan yllättäen. Sen voin kuitenkin kertoa: Rakastan itseäni tänään jo paljon enemmän kuin aiemmin.

”To pull love out by the root.

To swallow your own garden.

It is so brave, unknowing hands.

Having and having not.

Sleeping in a small bed, a dog at

your feet.

The love is still yours, even 

when it is not given back to you.

One day, you will believe yourself

when you say you’ll survive it.”

– Caitlyn Siehl, To Have and Have Not