Reunalla

Lapsettomuus on ilmiö, johon törmää jatkuvasti naistenlehdissä. Samalla tavalla kuin mikä tahansa muu kohtalo tai tarina, josta lukee lehdistä, lapsettomuuskin on ”ei varmaan koske mua” -juttu. Ennen kuin sitten yhtäkkiä koskee. Mutta se ei yleensä tule yhtäkkiä vaan hiljalleen.

Ensin vaan vähän miettii, olisiko aika hankkia jälkikasvua. Sitten otetaan puheeksi se kuuluisa ”tulee jos on tullakseen”. Kun ei tule, aletaan yrittää. Mitä se ikinä tarkoittaakin. Jotkut mittaavat lämpötilaansa, toiset tikuttavat ovulaatiotesteillä. Ainakin harrastetaan seksiä tiettyyn aikaan kuusta…

Niin, kyllä te tiedätte.

Olen nyt siinä reunalla: huolettoman haaveilun ja tuskastuneen toiveen välimaastossa. Kun ensimmäinen käynti yliopistollisen sairaalan hormoni- ja lapsettomuusklinikalla on takana, voidaan kai puhua lapsettomuudesta. Silti en ole paniikissa enkä vauvakuumeile.

Alan kyllä katsoa kaikkia raskaana olevia hieman kateellisena.

Alan huolestua, kun joku tuttava ilmoittaa odotuksesta.

Alan miettiä, mitä olen tehnyt väärin.

Alan miettiä, millä vitamiineilla voisin vaikuttaa raskaaksi tuloon.

Alan miettiä, mitkä vaihtoehtohoidot olisivat kokeilemisen arvoisia.

Alan lueskella lapsettomuutta käsitteleviä keskustelupalstoja.

Alan lukea lapsettomuusblogeja.

Alan kirjoittaa lapsettomuudesta blogiin (en silti uskalla sanoa tätä lapsettomuusblogiksi).

Päästän mieleeni kysymyksen ”entä jos en koskaan..?” mutta pian palautan itseni pois reunalta ja vakuutan: ”kyllä vielä, jonain päivänä”.