Kuinka selviytyä lapsen uhmaiästä

Meidän taapero on nyt 2 vuotta ja 7 kuukautta ja en oikein edes tiedä montako uhmavaihetta hänellä on jo ollut. Vai voiko sitä edes uhmaksi vielä kutsua. Taaperon mieli tuntuu aaltoilevan lähes kuukausittain. Juuri kun kehun, että nyt on taas helpompi vaihe menossa, alkaa uusi vaikeampi jakso. Vaikka hän on niin ihana, iloinen ja kiltti, on kiukun tullessa hän aivan eri ihminen. 

Ensimmäinen uhma alkoi hieman yli kaksi vuotiaana. Taapero ei ole koskaan osoittanut mieltään pikkuveljeään kohtaan, mutta luulen, että tämä ”uhma” on osittain seuraus siitä, että meille tuli vauva. Hankalin uhma alkoi ehkä vähän sen jälkeen kun mieheni lähti isyysloman jälkeen töihin. Kun mieheni oli kotona, taapero sai tietysti häneltä kaiken huomion. Kun jäimme kotiin kolmestaan, hän ei enää voinut saada kaikkea huomiota aivan joka hetki. Vauva tarvitsi huomiota myös. Onneksi vauva oli vähätarpeinen, joten sain annettua huomiota mahdollisimman paljon myös taaperolle. 

Silti taaperon uhmakkuus vain kasvoi ja kasvoi. Hän alkoi osoittaa mieltään minulle. Jos häntä ärsytti jokin asia tai jokin meni hänen mielestä pieleen, piti äidin mennä pois ja äiti ei kelvannut mihinkään. Välillä hän alkoi lyödä minua. Hän sai raivokohtauksia, välillä häneen ei saanut mitään kontrollia. Aivan uusia puolia paljastui hänestä. Siis selkeitä uhmaiän merkkejä. Välillä olin aivan ihmeissäni, mitä minä voin tehdä! 

Keskustelin paljon muiden samassa tilanteessa olevien ystävieni kanssa. Vertaistuki oli tässäkin aivan parasta! Ja on edelleen. Ihana kun on ihmisiä joiden kanssa jakaa tuntemuksia ja saada vinkkejä vaikeisiin tilanteisiin. Luin paljon artikkeleita uhmaiästä. Lopulta jopa joudun kysymään apua neuvolasta. Onneksi meillä on aivan ihana, kokenut neuvolan täti, jolla tuntuu olevan pelastus tilanteeseen kuin tilanteeseen. Sain häneltä tähänkin tilanteeseen korvaamattomia vinkkejä. Hankalassa tilanteessa kuulosti kamalalta kun hän sanoi uhman olevan luultavasti ohi JO kolmevuotiaana kerta se näin ajoissa alkoi. Että vielä yli puoli vuotta tätä täytyisi kestää.

Näiden kaikkien tahojen vinkkien perusteella aloin tai aloimme mieheni kanssa molemmat toimia.

Kehuin taaperoa kaikissa pienissäkin asioissa, jonka hän teki oikein tai hyvin. Jos hän söi reippaasti, kehuin häntä. Jos hän vei tavaroitaan paikoilleen, kehuin häntä. Jos hän vaikka sai yhden hanskan käteen, kehuin häntä. Liian usein kiireellisen arjen keskellä kehumisen unohtaa. Tästä on onneksi tullut nyt jo tapa meidän perheessä. Taapero on todella mielissään aina kun häntä kehuu. Siitä tulee myös itselle mukava mieli. 

Asetimme taaperolle selkeät säännöt. Jos hän tekee jotain sopimatonta, hän joutuu siitä jäähylle omaan huoneeseen. Aina huonosta käytöksestä on sama rangaistus. Taaperosta se tuntuu isolta rangaistukselta, vaikka hän joutuu menemään vain omaan huoneeseen rauhoittumaan. Hän on oppinut nyt jo itse menemään huonon käytöksen jälkeen rauhoittumaan, kun hänelle asiasta sanoo. Huoneen ovi on auki, mutta hän tietää että hän saa tulla sieltä pois vasta kun on rauhoittunut. Lapselle on asetettava rajat ja hänen täytyy ymmärtää, että aikuinen on se joka päättää kuinka toimitaan. Rajatkin ovat rakkautta. Jos lapsi saa hyppiä niin sanotusti pöydille, voi myöhemmin tulevaisuudessa tulla aika suuria ongelmia. Me mieheni kanssa molemmat olemme ns. vanhan kansan kasvattamia ja olemme onneksi molemmat samoilla aaltopituuksilla kasvatuksen suhteen. Sekin on todella tärkeää, että vanhemmat molemmat kasvattavat samalla tavalla. Ettei toisen vanhemman kanssa saa tehdä sitä mitä ei myöskään toisen kanssa saa tehdä. Me esimerkiksi olemme oppineet mieheni kanssa hyvät pöytätavat ja se on meille tärkeää, että lapsemmekin oppivat. Muualla saa temmeltää, mutta mielestämme ruokapöytä on pyhä paikka. Jos pöydässä ei käyttäydytä, laitamme taaperon pois. Ei Suomessa lapset nälkään kuole, vaikka joskus ruokailun täytyy lopettaakin. Meidän mielestä lapset saa touhuta ja kaikesta emme kiellä mutta rajansa kaikella. Liian kova kuri ei mielestäni palvele ketään. 

Olemme opettaneet taaperon pyytämään anteeksi. Tämä on mielestäni tärkeimpiä asioita elämässä. Osata pyytää anteeksi ja sanoa kiitos. Sen olemme opetelleet molemmin puolin. Jos taapero tekee jotain sopimatonta hän joutuu pyytämään anteeksi. Ennen ei leikki jatku ennen kuin anteeksi pyydetään. Jos taas itse joskus olen sortunut huutamaan lapselle, haluan pyytää anteeksi. Joskus vielä illalla ennen nukkumaanmenoa minua vaivaa jokin päivän asia ja minun on pakko pyytää taaperolta sitä anteeksi.

Aivan varmasti joka ikinen vanhempi sortuu joskus huutamaan lapselle. Eikä siinä mitään pahaa ole. Tietysti jatkuva huutaminenkin menettää merkityksensä. Jos lapsi oppii aikuisen huutoon, ei äänen korottaminen enää tunnu negatiiviselta vain ihan arkipäiväiseltä normaalilta asialta. Asiantuntijan kanssa tästä keskustelimme, hän sanoi mielestäni hienosti. Aikuiset saavat  joskus huutaa kunhan se agressio ei mene fyysiseksi. Fyysiseksi se ei saa mennä. Aikuinen saa myös itkeä, koska monesti itku helpottaa. Itsekin olen sen huomannut. Kun vaikeista asioista saa puhuttua jonkun kanssa, helpottaa se kummasti. Monesti puhuminen väsymyksen ja turhautumisen vuoksi johtaa itkuun. Sekin auttaa, itku puhdistaa mieltä.

Viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä on huomion antaminen lapselle. Olen alkanut antamaan entistä enemmän taaperolla huomiota ja syliä. Kun kiukku iskee, otan hänet tilanteen salliessa tiukasti syliin ja yritän selvittää hänelle miksi häntä voisi nyt ärsyttää. Esimerkiksi jos tiedän, että hänellä alkaa olla nälkä. Kerron hänelle että nyt sinulla taitaa olla nälkä ja sinua kiukuttaa sen vuoksi. Monesti taapero rauhoittuu heti, kun hän ymmärtää tilanteen miksi suututtaa. Kun hän saa syliä ja rakkautta. Koska varmasti se vähän myös harmittaa kun huomiota ja syliä saa nykyisin myös pikkuveli. Toinen hyväksi havaittu keino kiukun tullessa on huomion vieminen muualle. Jos hänelle tulee kiukkukohtaus, yritän nopeasti keksiä hänelle jotain muuta ajateltavaa. Esimerkiksi keksin jotain kivaa tekemistä tai sanon katsopas mitä ikkunasta näkyy. 

Lapselle täytyisi muistaa selittää erilaiset tilanteet. Miksi jotakin asiaa ei saa tehdä. Esimerkiksi ”toista ei saa lyödä, koska se tuntuu pahalta, eikä sinustakaan tuntuisi kivalta jos joku löisi sinua.” Selittää myös se miksi äiti nyt suuttui tai joutui sinua komentamaan. Ja muistaa se anteeksipyyntö. Se palvelee molempia. Lapsi oppii aikuiselta tavat, myös sen anteeksipyynnön. 

Täytyisi oppia kiertämään mahdollisuuksien mukaan sanaa EI. Mielummin täytyisi viedä lapsen ajatus johonkin muuhun. Ettei aina tarvitsisi kieltää. Koska ”ei” sanakin menettää merkityksensä jos sitä jatkuvasti viljelee. 

Tällä hetkellä meillä on aika rauhallinen tilanne. Säännöt, kehuminen, anteeksipyyntö, syli sekä asioiden purkaminen ovat luultavasti olleet meidän pelastus. Silloin kun on helmpompi vaihe, vaikeita hetkiä ei enää muistakaan. Ei sitä muista miten rankkaa välillä oli. Ja onneksi ei muistakaan. Tällä hetkellä meillä asustaa taas ihana, oma itsensä, lähes rauhallinen rakas taapero <3

Onneksi olen saanut paljon vinkkejä ja apua tähän vaikeaan, varmasti jokaista perhettä jossain vaiheessa koskevaan asiaan. Seuraavaa uhmakautta odotellessa. ;)

Muistetaan antaa lapselle mahdollisimman paljon syliä ja rakkautta. Sitä ei koskaan ole liikaa. Sillä liian nopeasti me huomataan, ettei lapsi olekaan enää se pieni pippurinen uhmaikäinen <3

Suvi