Mistä tietää että on uupunut ?

Mistä tietää että on uupunut?

Siinäpä vasta kysymys. Erään ystäväni kanssa taannoin pohdimme tätä.

Aika usein tänä päivänä  sana ”uupumus” nousee esiin monessakin asiassa. Uupumus voi tarkoittaa ihmisille eri asioita. Varmasti ihan jokainen on joskus ollut tai on tälläkin hetkellä väsynyt, uupunut. Mutta kuinka tunnistaa se kun on oikeasti niin uupunut, että voisi kuvitella tarvitsevansa apua!?

Uupunut voi olla varmasti ilman väsymystäkin. Stressi, ahdistus, kiireellisyys sekä muut tekijät voivat myös aiheuttaa uupumuksen.

Tätä olen välillä miettinyt myös omassa elämässä, miettinyt ja jättänyt asian sitten kuitenkin sikseen. Enhän minä voi olla väsynyt tai jopa uupunut. Minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Minulla on kaksi tervettä lasta, perhe, koti, ystäviä, läheisiä. Minulla on kaikki ihan hyvin. Toisaalla on suurperheitä, joita superäidit yksin pyörittää, on yksinhuoltajia, on sairaiden lasten vanhempia. Heidän kuuluu olla uupuneita, ei minun.

Mutta entä jos kuitenkin olenkin väsynyt, jopa uupunut? Enhän minä tiedä. Elämäntilanteeni on välillä mietittynä minulle, minun jaksamiseen nähtynä aika rankka. Olen vaimo. Olen kahden pienen lapsen äiti. Univelkaa on kertynyt kolmen vuoden aikana ihan liian paljon. Kumpikin lapsistani on tällähetkellä todella suuritarpeisia, osin vaikeassa iässä sekä suhteellisen energisiä menijöitä. Olen paljon yksin lasten kanssa. Päivässä minulla ei ole sekuntiakaan omaa aikaa ennen lasten nukkumaan menoa. Esikoinen ei enää nuku päiväunia ja hän on niin energinen, että hän haluaa olla koko ajan tekemässä jotain, minun kanssa. Lasten mennessä nukkumaan, täytyy silti olla varpailla koko ajan, jos kuopus herää. Harvoin on niitä iltoja ettei hän heräisi kertaakaan ennen kun itse menen nukkumaan. Kumpikin lapsista herää useimmiten vielä öisin, kuopus useasti yössä. Pääosin yöt olen yksin lasten kanssa. Kaiken tämän lisäksi me pidämme yllä omakotitaloa, meillä on koira, olen yrittäjä sekä aivan liian stressaava ja suorittaja luonne.

Kun illalla oma-aikani koittaa, lysähdän sohvalle pää täynnä tyhjää. Tuijotan vain puhelinta tai televisiota. Ilman mitään ajatuksia. Siinä myös yksi syy, miksi en nyt ole niin aktiivisesti päivittänyt blogiani. Ajatukset ei vaan kulje aina. Aiemmin lasten päiväuni aikaan minulla oli oma hetki ja sain levähtää tai koota omia ajatuksiani, kirjoittaa blogia. Nyt kaikki ylimääräinen energia jos sitä enää on päivän jälkeen, katoaa johonkin kun yritän alkaa puuhailla jotakin.

Pienikin ylimääräinen, pienikin riita tuntuu liian suurelta ja ylitsepääsemättömältä. Mikä minussa on vikana, enkö minä kuitenkaan riitä.

Olen alkanut tunnustella itseäni, välillä tuntuu ettei happi kulje, paikkoja kolottaa, entä jos olenkin uupunut. En tiedä. Peilistä katsoo väsyneen näköinen minä. Silmänaluset tummana ja pussilla. Ikäkin tekee tehtävänsä. Kaikkea ei enää saa piiloon.

Kahdeksan kuukautta olen ollut vain ja ainoastaan lapsilleni ja perheelleni. Muutamaa pientä kotoa poissaolo hetkeä lukuunottamatta. Nyt olen viimeisen kuukauden aikana alkanut ottaa aikaa myös itselleni. Olen alkanut kerran viikossa käydä liikkumassa, pilateksessa. Se tekee kropalleni, mutta ennen kaikkea mielelleni niin hyvää. Ihan pakko on keksiä jotain omaa, että saa välillä ajatukset muualle.

Enkä sano sitä, ettei minulla olisi apua. Mieheni tekee kaikkensa lasten kanssa, silloin kun hän on läsnä, kotona. Ja hän onkin nämä minun pienet omat hetket nyt mahdollistanut. Välillä hän sanoo että mene ja tee jotain yksin, mutta miten minä enää osaan. Olen niin juurtunut lapsiini, en halua olla ilman heitä. He ovat minä. Ja niinhän se täytyy ollakin, en yhtään muuta väitäkään. Saati haluakaan. Perheeni, lapseni ovat minulle kaikki kaikessa ja niin ihania sekä rakkaita he ovat. Minulla on kaikki hyvin. Sitä sanon itselleni useasti.

Sanasta uupumus on mielestäni tehty tabu. Uupunut ei saisi olla ja jos on niin se on vähintäänkin sairaus ja häpeä. Onneksi nykyään tästäkin asiasta on alettu puhua enemmän. Ihan jokainen voi tai saa olla uupunut. Ihan jokainen saa ja jokaisen pitää hakea siihen apua, jos sen tilanne vaatii. Asioista täytyisi saada puhua. Asiasta joka on niin tärkeä. Itse en koe olevani niin väsynyt, että olisin avun tarpeessa, mutta toivon että ihmiset rohkaistuvat ja hakevat apua tai ottavat sitä vastaan. Ei kaikkea tarvitse jaksaa yksin kantaa. Pidetään toisistamme huolta.

Suvi

kuvat @iltamatildaphoto

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *