Tätä en tiennyt ennen lapsia
On moniakin asioita mistä en ennen lapsia tiennyt. Kaksi asiaa kuitenkin nousevat vahvimpana esiin.
Asia josta paljon puhutaan, mutta jota ei voi tietää ennen kuin sen itse tuntee. Rakkaus omia lapsia kohtaan! Se ääretön rakkaus, jota ei sanoin voi oikein kuvailla. Kun oikeasti olisit valmis kuolemaan jonkun puolesta. Sitä ei vaan voi tajuta ennen kun sen itse kokee. Minulla näitä äärettömän rakkauden aiheita on nyt jo kaksi.
Välillä tämä suuri rakkaus kuitenkin aiheuttaa pelkoa. Niin suurta pelkoa, että silmät kostuvat ja uni ei meinaa tulla! Mitä jos näille rakkaille tapahtuisi jotain? Mitä jos jonain päivänä itse en voi vaikuttaa siihen, mitä lapsilleni tapahtuu?
Sanotaan, että mitä pienempi lapsi sitä pienemmät murheet, mitä isompi lapsi sitä isommat murheet.
Pelko alkaa heti siitä kun tiedät vauvan olevan kohdussasi. Kuinka raskaus etenee, onko vauvalla kaikki hyvin. Sanonta kun vauva syntyy siitä se pelkääminen vasta alkaakin, on toisaalta jokseenkin totta.
Kun esikoisemme oli vauva, pelko oli osana lähes jokaista päivää. Kaikki oli niin uutta, tuntematonta. Ensimmäiset pelkoni oli, enkö saisi ruokittua vauvaani, osaanko hoitaa lastani, mikä nyt on vialla kun vauva itkee.
Esikoisemme oli hidas oppimaan uusia asioita ja varovainen liikkeelle lähtijä. Aina pelko hiipi mieleemme. Eikö hän opi kääntymään, eikö hän opi ryömimään tai konttaamaan. Joka kehitysvaiheen kohdalla meille puhuttiin terapiasta. Onneksi hän oppi kuitenkin aina juuri ennen seuraavaa neuvola kertaa uuden asian, joten terapiaa ei tarvittu yhtään kertaa. Tottakai terapiaan olisimme mennyt, eihän se mikään tabu ole. Kun hän yhdeksän kuukauden ikäisenä lähti viimein liikkeelle, konttaamaan, ajattelin, ettei liikaa pitäisi stressata. Hän kyllä oppii, kun vain rauhassa odotellaan. Evert oppi kävelemään vuoden ja neljän kuukauden vanhana. Silti hän on kerennyt joka paikkaan nyt jopa liiankin vauhdikkaasti. Toisaalta tuo varovaisuus on ollut hyvä asia, hän on säästynyt monilta kolhuilta. Asiat yleensä menevät eteenpäin silloin kun sitä vähiten odottaa.
Joka päivä edelleen miettii onhan lapsilla kaikki hyvin. Lasten joka liikettä tarkkailee ja vertailee toisiin lapsiin. Vaikka toisiin lapsiin ei ikinä saisi omiaan verrata. Jokainen kehittyy omaa tahtiaan ja jokaisella on omat vahvuudet eri asioihin.
Tänään olen niin ylpeä pojastani, hän oppi ajamaan pieniä matkoja itsestään potkupyörällä. Sitä harjoiteltiin pitkään ja vieläkään se ei ole täydellistä. Se vaatisi enää pienen oivalluksen. Taas pelkäsin onko hänessä jokin vikana kun tämä ei onnistu kun muut mennä potkuttelee jo kovasti.
Nämä kuulostavat niin pieniltä murheilta ja ehkä ne niitä onkin verrattuna tulevaisuuden murheisiin. Kun kyseessä on oma lapsi, murheet tuntuvat vaan niin suurilta. Sitä kun haluaisi että kaikki olisi kunnossa. Joka päivä saa olla kiitollinen lasten terveydestä ja siitä että he ovat siinä. Joka päivä pitäisi elää täysillä ja olla onnellinen, vaikka päivät joskus raskaita olisikin. Koskaan ei tiedä milloin onni kääntyy. Toivottavasti ei koskaan!
Toisen lapsen kanssa aion ottaa kaiken hieman rennommin! Vaikka pelko on mukana vaistomaisesti hänenkin kanssaan, nautin jokaisesta päivästä täysin rinnoin. En stressaa turhasta. Kaikki menee omalla painollaan, moneenkaan asiaan kun itse ei voi vaikuttaa. Vauvakin on rennompi ja rauhallisempi kun itse ei stressaa. Vauvat kun vaistoaa stressin äidistä ja reagoi siihen. Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa!
Suvi