Elämäni huvipuisto

Juu, edellinen postaus oli ehkä vähän negatiivinen ja tämänkin valitettavasti jatkaa samalla linjalla. Yleensä olen äärimmäisen yltiöpositiivinen, joten tätä voi kai kutsua terveeksi vaihteluksi…

Viimeisen kuukauden (tai puolentoista, en ole aivan varma) ajan olen todennut elämäni olevan yhtä huvipuistoa. Vaihdan laitteesta toiseen, ja jokaisessa laitteessa sitten viihdytään kunnon tovi, kunnes lääkkeet (tai elämä) heittää seuraavaan. Ihan viihdyttävää sinänsä, sillä ollessani Vekkulassa kaikki luistaa mallikkaasti, olen luova (omasta mielestäni) ja energiaa riittää. Varailen matkoja ja shoppailen. Vekkulakin päättyy aikanaan, siihen liukumäkeen joka tuntuu vatsanpohjassa asti. Hepparadalla kierrän samaa tuttua ja tasaista kehää, arki on normaalia. Kammokujallakin on tullut matkan varrella tutuksi. 

Tämänhetkinen laitteeni on vuoristorata. Aamulla herään oikein korkealla, mikään ei ole mahdotonta ja menneisyyden vaikeudet ovat unohtuneet täysin.  Saan loistavia ideoita ja olen tehokas. Kuin salamaniskusta olotila vaihtuu ja olen alhaalla. Hyvin alhaalla. Vuorokauteni sisältää siis oikeastaan kaksi vuorokautta, iloisen ja alakuloisen. 

Kyllä, vuoristorata on suhteellisen raskasta. Kyllä, lääkärini on tietoinen tästä ja lääkitystäni on yritetty saada vastaamaan olotilaani. Kyllä, tästäkin selviää ja vaihdan laitetta kun sen aika tulee. Jollain kierolla tapaa vuoristorata pitää huolen siitä että en ajaudu täysin hypomaniaan tai depressioon. Vaikeina hetkinä (tai impulsiivisia ostoksia tehdessäni) voin miettiä ja turvautua siihen että tämä helpottaa ja kohta alkaa seuraava kohta vuoristoradasta. Vuoristorata onkin stabilisoiva tekijä, ainakin hetkittäin. 

Kiitos elämä siitä että ei tarvitse maksaa kallita huvipuistomaksuja :D!