Hävitty taistelu voi olla voitettu sota
Kuva 25-vuotispäivältäni
Niin… Heinäkuun alussa kirjoitin kuinka kesätyöt ovat alkaneet ja tarkoituksenani oli päivittää blogia tiheämmin kuin keväällä. Sain kuitenkin tuta katkeran kalkin kun masennus iski täydellä voimalla vain muutama päivä tuon tekstin julkaisemisen jälkeen. Jouduin sairaslomalle eli keskeytin kauan odottamani kesätyöt. Ystävän avulla pääsin Kuopiosta Espooseen mistä matka jatkui Tukholmaan ja sairaalaan. Sairaalassa olin kolmisen viikkoa ja sain sähköhoitoa. Masennuslääkkeet kuitenkin nostivat minut maniaan ja kotiuttamisen jälkeen pallo karkasi käsistä täysin. Monien vaiheiden jälkeen sain lääkityksen kuntoon, mutta koulujen alkaessa masennuksen esioireet nostivat jälleen päätään.
Viime viikko oli hyvin raskas, koko kehoni oli lyijyä. Itkin bussissa kun tulin koulusta kotiin sillä olin vaan niin loppu ja voimaton. Lääkäriksi opiskeleminen on sitä mitä haluan tehdä, miksi oloni on ensimmäisen viikon aikana tämmöinen?
Lääkärini määräsi minut sairaslomalle, mikä käytännössä tarkoittaa taukoa opinnoista. Määräys tuli shokkina ja jouduin jälleen kerran sairaalaan vuodeosastolle. Siellä ihanan henkilökunnan tuella onnistuin käsittelemään opintotaukoa ja siihen liittyviä asioita. Valmistuminen ehkä lykkääntyy taas mutta onko sillä lopulta väliä?
Olen siis tämän syksyn tauolla opinnoista. En ole vieläkään täysin hyväksynyt asiaa, mutta minulla on aikaa työstää sitä. Tarkoituksenani on käyttää syksy toipumiseen, jotta pystyn myöhemmin jatkamaan opintojani. Bipo on ehkä voittanut tämän erän, muttei koko peliä. Yksi syy minkä vuoksi opintotauko on minulle niin vaikea on juurikin sairauteni. En haluaisi antaa sille periksi, ja pelkään että sairauteni voittaa minut. Olen kuitenkin joutunut luopumaan niin monesta asiasta kaksisuuntaisen mielialahäiriöni vuoksi että en haluaisi antaa sille enää yhtään enempää.
Toisaalta jos en koskaan anna myönnytyksiä niin katkean kuin jäätynyt korsi. Ei ole heikkoutta myöntää omaa rajallisuuttaan. Ei ole heikkoutta pitää huolta itsestään ja kerätä voimia seuraavaan erään. Kivi ei halkea vaikka siihen kuinka hakkaisi päätään. Sen sijaan se oma kallo saattaa haljeta siitä turhasta hakkaamisesta.
Mutta mitä nyt? Mitä ihmettä teen koko pitkän syksyn? Tottahan toki infektiotentti ja käytännön koe OSCE tarjoavat tekemistä mutta jollakin päivät pitää saada täytettyä. Ihminen kaipaa rutiineja ja omani ovat täysin kadoksissa nyt kun koulua ei ole. Lääkärini kirjoitti minulle reseptin uimahallia ja kuntosalia varten mutta sielläkään ei voi asua kaikenaikaa. Osastolla on selkeä päiväohjelma, mikä on edesauttanut toipumistani. Voisin kokeilla tehdä vastaavanlaisen itselleni, se toimi ainakin syksyllä 2016.
Mutta nyt, nyt on aika mennä nukkumaan jotta saan riittävän määrän unta ettei mania pääse yllättämään. Tämä keinunta voisi tasoittua edes puolella jos minulta kysytään. Joten tsemppiä viikkoon ja rauhallisia öitä!