Mitä sinulle kuuluu?
Tänään 10.10 vietetään kansainvälistä mielenterveyspäivää. Sen vuoksi olisikin hyvä pysähtyä hetkeksi ja miettiä mitä itselleen kuuluu. Kysyä ne pienet sanat ”miten voit” sekä itseltään että kaveriltaan.
Mielenterveysongelmat eivät aina näy päällepäin. Se luokan kiltti kympin tyttö, jolla on miljoona harrastusta ja laaja kaveripiiri sekä helähtävä nauru ja leveä hymy. Niin, tiedät kyllä tyypin. Hän vaikuttaa ulkopuolisten silmiin unelmalta ja menestyjältä jolla kaikki on hyvin. Sisällään tuo hauras olento kuitenkin voi kokea jotain aivan muuta ja ulkopuolisille näytettävä kuori on vain vuosien harjoittelun tulos, jonka tarkoituksena on peittää oma paha olo muilta. Sillä eihän ketään saa vaivata, kyllä tämä tästä…
Niin, kun kerran vetää ylleen naamion niin sitä on vaikea riisua. Siksi kehotankin kaikkia katsomaan sen tyypin kulissien taakse. Kysymään sen yhden ylimääräisen kerran kuinka asiat oikeasti ovatkaan. Ja meitä naamiollisia pyydän riisumaan naamiomme. Ei, se ei ole helppoa nähnytkään. Eikä muutos tapahdu hetkessä. Mutta kun aloittaa purkamaan naamiotaan mikromilli kerrallaan niin oma olo helpottuu. Sillä apua on helpompi saada ja vastaanottaa kun tunnustaa itselleen ja muille että ei sitä asiat olekaan ehkä täysin kohdallaan.
Heikkouden myöntäminen on jotain mikä ei suomalaiseen kulttuurin tunnu istuvan. Täällä pitäisi mennä satanen lasissa hammasta purren. Sillä se kuuluisa sisu, sillä ne isovanhemmatkin pärjäsivät. Pullamössösukupolvi, turhasta valittajat. Mokomatkin hemmotellut kakarat, niillä mitään vikaa ole elämässään. Miksi me vaadimme itseltämme aivan liikaa?
Se että ihminen tunnustaa olevansa heikko vaatii rohkeutta ja vahvuutta. Enemmän kuin kukaan ihminen uskoisikaan.
Moni pelkää puhua omista menneistä tai nykysistä ongelmistaan. Sillä jos saa sen leiman otsaan niin… Siinähän menee ystävät, työpaikka ja koko maailma. VÄÄRIN! Asioista puhuminen auttaa, sillä jaettu murhe on pienempi murhe. Ja joskus se kun kuulee että muutkin kamppailevat samojen asioiden kanssa helpottaa. Kynnys hakea apua madaltuu.
Psykiatrisissa päivystyksissä, avohoidossa ja osastoilla hoidetaan ihan tavallisia ja normaaleja ihmisiä, joilla vain sattuu olemaan erilaisia terveysongelmia mielen kanssa. Eihän kukaan katso kieroon niitä ihmisiä jotka istuvat diabetesvastaanotolla tai ovat päivystyksessä murtuneen käden kanssa. Mielenterveysongelmat ovat terveysongelmia muiden joukossa, ja uskottua yleisempiä. Joten miksi meitä sitten pitäisi katsoa kieroon?
Olen monta kertaa kuullut kehoituksen olla puhumatta mielenterveyteeni liittyvistä asioista. Minua on kielletty monelta taholta jotta en kirjoittaisi blogiini näin avoimesti, sillä siitä saattaa olla arvaamatonta haittaa tulevaisuudessa. Tiedättekö mitä, olen kyllästynyt vaikenemaan. Jos joku alkaa syrjimään minua näiden tekstien takia, en saa työpaikkaa tai muuta niin aivan sama. Tämä on osa minua, ja jos en jollekulle kelpaa kokonaisena, omana itsenäni niin se on heidän menetys ei minun.
Pitäkäämme huolta itsestämme ja toisistamme. Olemme aivan jokainen korvaamattoman arvokkaita.
Voimaa ja hali <3!