Oh ohi on ohoi

Tarkoituksena oli lisätä tähän päivitykseen paljon kuvia mutta lentokoneen langaton yhteys ei sitä salli. Kuvattomana siis mennään.

Istun noin 10 000 metrin korkeudessa Ranskan yllä kun kirjoitan tätä. Eurooppa on valmistautumassa yöhön, jossain syödään päivällistä ja toisaalla nukutaan jo. Minä kirjoittelen, kuuntelen Lanaa ja syön fazerinaa. Olen onnellinen. Vapaa. Täynnä uusia mahdollisuuksia. Ja tämä kaikki sillä hyvällä tavalla eikä manialla. Aidosti. 

Olen matkalla kotiin Barcelonasta, jossa sain viettää neljä ihanaa päivää yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä kanssa. Takana on kymmeniä kilometrejä kävelyä (jokapäiväinen keskiarvo yli 20km), lukuisia litroja vettä, yksi lämpöhalvaus (tänks litium), paljon kalsiumia jäätelön muodossa (aivan parasta!) ja syvällisiä keskusteluja kaikesta tärkeästä. Tulen kaipaamaan meidän vakioravintolaa, lämpöä, yhdessäoloa, jäätelöä ja paellaa. 

Barcelona on todella lumoava kaupunki, sekä minä että R rakastuimme siihen vilpittömästi. Sinne on palattava heti kun vain mahdollista. Esimerkiksi IFMSA:n kliininen vaihto olisi yksi vaihtoehto pidempään nautiskeluun.

Mutta nyt otsikkoon… Prekliininen vaihe opinnoistani on vihdoin ohitse! Se vei vain 3v 8kk että pääsin tähän pisteeseen että plakkarissa on tuo 120op ja enää ei ole uusittavaa. Uusintatenttejä varmasti tulee tulevaisuudessakin, mutta nyt pääsen aloittamaan kliiniset opinnot ilman niitä. Iso helpotus. Elämä ei muutu helpommaksi, mutta iso stressitekijä poistuu. Nyt on mahdollisuus toteuttaa kaikki haaveet ja liittyä spexin ensembleen, opetella puhumaan sujuvaa unkaria, lukea kirjalistani kirjat, etsiä asuntoja, olla töissä, matkustella… Vitsivitsi vaan, (tai ainakin osin)

Opintojen sujuminen tänä vuonna on merkki siitä että lääkitykseni on kohdallaan ja että psykiatrian hoitokontakti toimii. Rehellisesti sanottuna en tähän olisi mitenkään pystynyt ilman ammattiapua. Sen turvin pystyn toimimaan kuten keskiverto ihminen ja elämään tavallista arkea hyvine ja huonoine puolineen. Ikävä kyllä kuitenkin vielä on paljon stigmatisointia ja kaikki eivät uskalla pyytää tarvitsemaansa apua leimautumisen pelon vuoksi. Miettikää miten paha näillä ihmisillä on olla. 

Toivoisin todella että jonain päivänä jo lähitulevaisuudessa psykiatristen sairauksien ja oireiden leimaaminen loppuisi. Ne eivät tee ihmisestä yhtään sen huonompaa (tai parempaa). Ne eivät kerro ihmisestä mitään, hänen arjestaan ja sen hetkisestä elämäntilanteesta ehkä vähän. Apua on tarjolla paljon, joten miksi me teemme sen hakemisesta vaikeaa? 

Olkaamme siis kanssaihmisiä toisillemme ja kysykäämme että mitä sinulle ja minulle oikeasti kuuluu. 

Rakkautta ja ihanaa viikonloppua. Olet kaunis ja arvokas ihminen <3