Duracellkani mielialojen vuoristoradassa
Kulunut viikko on ollut omalla mittapuullanikin vauhdikas. Ei, en ole saanut aikaan juuri nimeksikään mitään mutta mielialani ovat heitelleet laidasta laitaan. Mitä ne eivät siis normaalisti tee.
Kävin torstaina ystävän luona kylässä ja kesken keskustelun huomaan mielialani kohoavan korkeuksiin. Kaikki aistini virittyvät, kehoni sähköistyy ja mieleeni tulee samaan aikaan kymmenen ideaa joista seitsemän haluan toteuttaa samantien. Ystäväparka joutui kuuntelemaan monologiani joka hyppi aiheesta toiseen, sillä vaikka kuinka yritin estää ja rauhoitella itseäni niin silti kierrokset vain nousivat. Kotimatkalla rauhoituin ja laskeuduin normaalitilaan hetkeksi, vain jotta mielialani voisi romahtaa ennen kotiinpääsyä.
Tätä edestakaisin haahuilua tapahtuu useamman kerran päivässä ja en edes kykene kuvailemaan kuinka väsyttävää se on. Miinus sadasta plus sataan kymmenessä sekunnissa, se on se arki mitä olen kotona nämä päivät elänyt. Olen lohduttanut itseäni sillä että tiedän että tilanne voisi olla kaaottisempikin, tämä on pientä verrattuna siihen millainen minun huhtikuuni oli.
Joskus mietin että milloin viimeksi elin normaalia, tai siis keskivertoa, elämää. En rehellisesti sanottuna enää muista millaista on tavallinen arki. Kaipaan vaan sitä että voisin saada sairauteni hallintaan ja kokeilla elää tavallista elämää. Koska ei tämä kaaos ole kivaa kenellekkään. Tiedän että tätä ei kestä ikuisesti ja uskon siihen että lääkärini kanssa löydämme sen oikean hoidon vielä. Siihen saakka täytyy vaan purra hammasta ja koittaa kestää kuin nainen.
