Olen haahuillut Tukholmassa nyt 2,5 vuotta, mutta itse havahduin asiaan kunnolla vasta viime viikolla kun Täti Sh totesi minun näyttävän aivan eksyneeltä. Niin, kieltämättä olokin on ollut aivan sen mukainen. 

Syksy merkitsee aina uusien asioiden alkamista ja opintojen jatkumista. Muiden suunnistaessa/raahautuessa luentosaleihin minä hiipparoin töissä (tai tarkemmin sanottuna tällä hetkellä kotona sairasloman vuoksi). Ehkä juuri tästä syystä DFM2:n totaalinen reputtaminen tuntuu niin pahalta, sillä tiedän että opintotaukoni ei ole täysin vapaaehtoinen vaan osin pakon sanelema. Sillä ei ole mitään merkitystä minulle että olin ottanut taukoa jo ennen tenttiä, mietin vaan sitä kuinka en edes olisi saanut jatkaa opintojani.

Niin niistä opinnoista… Saan kuulla melkein päivittäin kuinka minun tulisi vaihtaa alaa. Kilteimmät tyytyvät toteamaan että nyt olisi ehkä aika harkita uudelleen lääkäriopintoja, määrätietoisimmat ihmiset ovat esitelleet minulle kunnon kavalkadin uusia ammatteja ja listan yliopistoista missä niitä voin opiskella. Ja tätä siis kuulen kaikilta tahoilta. Tiedän että kaikki nämä ihanat ihmiset tarkoittavat vain hyvää ja haluavat kannustaa minua eteenpäin elämässä. Olen vain nyt tällä hetkellä niin eksyksissä itseni kanssa että en ole pätevä tekemään minkäänlaista päätöstä tulevaisuuden suhteen. Hyvä jos tiedän mitä syön huomenna lounaaksi. 

Paluu sairaanhoitajaopintoihin on se mitä minulle eniten ehdotetaan. Ja rehellisesti sanottuna olenhan sitä itsekin miettinyt. Tykkäsin niistä opinnoista ja ne sujuivat mallikkaasti. Sairaanhoitajan ja lääkärin ammatit vaan kuitenkin ovat erilaiset ja jälkimmäinen on se mistä haaveilen. Olisin huono kollega ja hoitaja vuosien jälkeen, jos joutuisin seuraamaan sivusta kun työkaverini tekevät sitä työtä mikä on minun unelmani. Varsinkin kun olisin itse jättänyt leikin kesken ja vaihtanut ammattia. Vai olisinko sittenkään?

Yhteishaku on tällä hetkellä käynnissä. Minun on pakko hakea jonnekkin, jotta voin turvata asuinpaikkani. En vain yhtään tiedä että minne. 

Jatkuva epävarmuus yhdistettynä muihin asioihin mitä elämässäni tällä hetkellä tapahtuu on mainio keino saada totaalinen hermoromahdus. Yritän sitä kovasti vältellä mutta ei se aina ole niin helppoa. Luonnetta kyllä se kasvattaa ja siitä olen kiitollinen. Tämä kaikki on opettanut minua asettamaan asioita vähitellen tärkeysjärjestykseen ja nielemään ylpeyttäni (en siinä tosin ole vielä riittävän hyvä). Ymmärtämään että kaikki ei tule ilmaiseksi vaan joskus on yritettävä se kymmeneskin kerta. Siihen asti että pää tai seinä hajoaa 🙂

Blogini kautta en vielä ole saanut ammatinvalintaneuvontaa. Siispä jos sinulla rakas lukijani on antaa yhtään minkäänlaista ehdotusta tai vinkkiä niin kuuntelen ihan mielelläni. Ehdotukset myös yksittäisistä kursseista ovat tervetulleita :)!