The Koitos (aka DFM2-restresttenta) alkaa lähestyä uhkaavasti, ja samaa tahtia keskittymiskykyni tuntuu valuvan alas viemäristä. Tai no, kyllähän minä kaikkeen muuhun tunnun keskittyvän kuin lukemiseen että… Tänään olen ahminut anatomiaa urakalla, ja vanhoja tenttejäkin on tullut käytyä läpi useampi kappale. Lukupäiviä jäljellä on enää yksi enkä oikein tiedä miten ottaisin siitä kaikki mehut irti. Kun tähän tenttiin on nyt luettu pitkään ja hartaasti, niin alkaa olla valmis olo kaiken lukemisen suhteen. Toisaalta ei ole yhtään valmis olo, kun ei tiedä mitä kaikkea sitä vastaan tulee, että osaako ja muistaako ne asiat sitten tenttisalissa oikeasti? Tai että onko se keskittyminen kunnossa sitten torstaina?

Suurin ongelmani tämän tentin suhteen on ehkäpä juuri tuo pirstaleinen keskittymiskyky. Osaan olla mieleltäni raudanluja ja keskittyä, mutta jostain syystä tämän aihepiirin kanssa olen pingviini Saharassa. Eikä keskittymistä ainakaan helpota se että olen alkanut pelätä sitä että en osaakaan keskittyä sitten H-hetken tullen. Olisi todella tyhmää reputtaa tentti siksi että pään sisällä soi Lana del Rey eikä TGF tai lihasryhmät. 

Unirytminikin on ottanut osansa tästä. Herään joka ikinen aamu 7.25 vaikka minulla ei ole herätystä todellakaan soimassa ja olen valvonut edellisenä iltana myöhään (siis oikeasti todella myöhään). Muutamana päivänä olen saanut korjattua tätä päiväunilla (ah, niin luksusta!), mutta se tietenkin on syönyt lukutehokkuutta. 

Rankka työ vaatii veronsa, ja viime viikon ikävien uutisten jälkeen olen todella kaivannut sitä että saisi vaan nollattua ajatukset täysin. Että hetkeksi voisi sulkea aivot, ja vain olla ja nauttia hiljaisuudesta. Tai tehdä jotain mikä saa ajatukset muualle. Parempi puoliskoni on tietämättään auttanut tässä, ja paljon. Viimeisten parin päivänä aikana hän on tarjonnut juuri sitä mitä tarvitsin, lepoa ja ajatusten siirtoa muihin asioihin. 

Nyt pitäisi vaan jaksaa tehdä se loppurutistus, ja sen jälkeen uskoa itseensä torstaina. Tämän tentin eteen on tehty hemmetisti töitä, ja minun on aika ymmärtää se että pääsen siitä läpi jos vain haluan sitä riittävästi. En saa antaa pelolle valtaa, vaan minun on kesytettävä se (ja tarvittaessa istuttava sen päälle ja potkittava maanrakoon stilettokorkkareilla). Mitä ikinä haluaakaan niin sen saa jos vain ottaa itseään niskasta kiinni eikä anna minkään estää. 

Kaiken kokemani jälkeen tämä yksi tentti on vain pieni hiekanjyvä kengässä. Nyt minun on aika ravistaa se pois jaloista ja juostava kohti uusia haasteita ja tenttejä. Hejdå DFM2, ei todellakaan tule ikävä.