Vittu. Tuo sana tiivistää aikalailla sen fiiliksen missä tällä hetkellä uiskentelen. Aivan ihana viikko muuttui yhden puhelun jälkeen yhdeksi kauheimmista viikoista ikinä (tai ehkä jopa kauheimmaksi). 

Torstai-illan jälkeen olen elänyt jossain kaaoksen ja kauhun välimaastossa. Sain tuolloin kuulla äärimmäisen ikäviä uutisia liityen lähipiiriini. Mieleni halajaisi vain käsitellä tätä asiaa, ja sisäistää nuo uutiset. Kuitenkin samaan aikaan olisi oltava töissä, luettava tenttiin ja kasattava Ikean huonekaluja (ja tämä kaikki tulisi tehdä virheettömästi), sillä ilmeisesti se on sitä aikuiselämää. 

Naapurini ovat oppineet tänään kunnolla suomea, sillä olen purkanut tunteeni antaumuksella huonekalujen kasaamiseen. Kun ruokapöydän tuolit eivät suostuneet kasaantumaan, niin purkautui minulta kaikki se ahdistus niihin. Hyvin aikuismaisesti huusin ja käytin siivotonta kieltä (mitä en tee IKINÄ). Tuolit eivät siitä huolimatta kasautuneet, mutta olo helpotti ehkä hieman. 

En oikein osaa puhua tunteistani, en edes itselleni. Patoan yleensä kaikki kamalat ajatukset ja tuntemukset sisääni, sillä osaan lakaista ne maton alle hyvinkin tehokkaasti. En osaa näyttää positiivisiakaan tunteitani kunnolla, ja minulle on oikeasti todella vaikeaa sanoa kuinka rakkaita minulle rakkaat ihmiset ovat. 

Hiljalleen olisi aikuistuttava ja otettava se pää pois pensaasta. Opittava pyytämään apua kun sitä tarvitsee, ilman että pelkää karkoittavansa ystävät pois ympäriltä. Opittava sanomaan ei, en pysty. Opittava sanomaan kuinka rakas toinen ihminen on. Teen näitä askelia vähitellen, omassa tahdissani. 

Mitä tulee tähän tilanteeseen mikä on saanut minut sekaisin, niin uskon että asiat vielä muuttuvat paremmiksi. Elämässä tulee turpaan ja voimakkaasti, mutta tärkeintä ei ole laskea niitä iskujen määriä vaan ne kerrat kun nousee ylös. Kenellekkään ei anneta enempää kuin kykenee kantamaan. Vaikka minua kuinka ahdistaisi, harmittaisi, vituttaisi – mitä vaan-, niin minun kuuluu nyt olla vahva ja tukipilari sille joka sitä tarvitsee. Uskon, ja toivon, että tästäkin vaikeudesta otetaan voitto vielä. Elämä on elämää varten annettu, vaikka se ei herkkua aina olekaan. Meidän vastoinkäymisemme muovaavat meitä, joten on tärkeää suhtautua niihin mahdollisimman oikein. Mitä se oikea suhtautuminen on, en tiedä. Mutta voin vain toivoa että opin sen.

Kun rakas X luet tämän tekstin, niin toivon että et koe että olen kirjoittanut liian avoimesti. Haluan olla tukenasi, kuten sinä olet ollut minulle. Selviät tästä kaikesta, usko pois. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, olet todella rakas minulle <3.