Mihin tarvitsemme binääristä sukupuolijaottelua?

IMG_9146.jpg

Naiseus on vaikeampi asia kuin miltä se ensiajattelemalla tuntuukaan. Yleensä sanasta naisellinen tulee mieleen pinkki hattarapilvi, tyllihame ja suloinen meikkaus. Ne ihanat Minna Parikan korkokengät joita varten opiskelija joutuu säästämään koko vuoden (ja eikä siltikään raaski ostaa niitä). Jokin hieno merkkikäsilaukku jonne mahtuu koko elämä. Sillä naisethan kantavat aina mukanaan kaikkea mitä voi tarvita huulipunasta kumiveneeseen. Miehet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan niin tyhmiä että heille riittää vaan lompakko, avaimet ja puhelin. Ja siinäkin on jo puolet liikaa. 

Mutta entä ne naiset jotka eivät koe kuuluvansa tähän kategoriaan vaan viihtyvät parhaiten löysissä farkuissa ja hupparissa meikittömänä? Ovatko he sitten väliinputoajia, sillä tissien omistajina eiväthän he voi olla miehiäkään? Entäs naiset jotka ovat lesboja, voivatko he olla yhteiskunnan määrittelemän pilvihattarabarbien kaltaisia vai täytyykö olla miehinen ollakseen uskottava sukupuolivähemmistön edustaja? 

Binäärinen sukupuolikäsitys on aikansa elänyt, sillä nykyaikana ihmisellä on mahdollisuus olla juuri sitä mitä haluaa. Varsinkin jos sukupuolinormit ovat niin kapeita että suuri joukko kokee putoavansa väliin, voidaan keskustella siitä että tarvitsemmeko todella näitä luokkia. Mitä jos tutustuttaisiin ihmiseen Mikkoina, Maijoina ja Liia-Peterinä? Eihän ihmisen sukupuolikäsitys kuulu kenellekkään toiselle, vaan on jokaisen yksityisasia ja omassa päätäntävallassa. Olisi äärimmäisen väärin yrittää tunkea joku joka kokee olevansa neliö niin ympyrän muotiseen muottiin. Miettikää sitä kipua mikä siitä aiheutuisi. 

Mielestäni Sofi Oksasen kirjoissa tulee ilmi hienosti vanhanaikaisen sukupuolijaottelun naurettavuus. Baby Jane on kirja joka koskettaa ja syvältä. En muista kuinka monta kertaa olen kyseisen teoksen lukenut, mutta en kyllästy siihen. Myöskin Puhdistus (näytelmäversio) on teos jota en vain voi lakata lukemasta. Se ja Anna-Liisa (Minna Canthin teos) ovat koskettaneet syvältä ja mielestäni molemmissa käsitellään naisen kasvua vaikeuksien keskellä hyvin samankaltaisesti, vaikka teokset sijoittuvat aivan eri aikakausiin. Oksasen naiset ovat vahvoja, jotka ovat joutuneet kärsimään vaikeuksista ja pahasti. Yhteiskunnan naisiin kohdistama paine on esillä joka ikisessä teoksessa, jotain mistä pidän paljon. 

Joo… Tästä päivityksestä taitaa puuttua punainen lanka ja pahasti. Toisaalta olen itse niin omassa maailmassani elävä henkilö, että tajunnanvirran kirjoittaminen onnistuu minulta paljon paremmin kuin ytimekäs sanailu. Yllä olevassa kuvassa näkyy minun rakas kumiankkani Julio/a. En ole määrittänyt hänen sukupuoltaan tai kohdistanut häneen ennakko-oletuksia. Mielestäni on parasta että Julio/a löytää itse itsensä, ilman että ympäristö painostaa häntä mihinkään. 

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Antakaa joku tukisukat ja äkkiä

Tukisukat tuovat ikäpolvelleni mieleen varmasti vain ysikymppiset mummot (tai sitten yhdeksän tunnin lennot). Eihän kukaan parikymppinen tunnusta käyttävänsä semmoista mummokapistusta, lennoillakin ne ovat jaloissa vain koska äiti suuttuu muuten. Eikä laskimoveritulppa kuulosta kauhean seksikkäältä.

Ensikosketukseni tukisukkiin tapahtui juurikin vanhustenhoidon parissa. Olin ensimmäisessä harjoittelussani vanhainkodissa ja jo ensimmäisessä aamuvuorossa opin kiroamaan nuo vaatekappaleet syvimpään helvettiin. Oli täyttä tuskaa yrittää saada ne asukkaan jalkaan kunnolla, varsinkin kun jalat oli ensiksi rasvattu. Ja kädessä olevat kumihanskat eivät ainakaan auttaneet asiaa kauheasti… Jollain ilveellä ne kuitenkin oli pakko saada paikoilleen, sillä niiden tarpeellisuutta en ikimaailmassa kiistänyt kuitenkaan. 

Kolme vuotta myöhemmin ja Ruotsiin muuttamisen jälkeen suhteeni tukisukkiin ei ollut muuttunut ollenkaan. Kiittelin mielessäni iltavuoropainoitteista työvuorolistaa, sillä se tarkoitti että minun ei tarvitse kamppailla niin useasti noiden kauheiden (mutta ylen tarpeellisten) kangasriepujen kanssa. Ironista ehkä onkin että juurikin eräs iltavuoro muutti minun ja kangashelvetin suhteen aivan toisenlaiseksi. 

Pitkän iltavuoron päätteeksi kuulin työkaveriltani kuinka hoitoalalla kannattaa käyttää tukisukkia. Ne kuulemma estävät jalkojen väsymistä tehokkaasti. Tottahan se on että osastolla juostessa jalat eivät ihan hirveästi lepää, mutta olin kuitenkin skeptinen. Eihän ne sukat edes olleet nuorekkaita (tai siis, seksikkäitä). 

Päätin kuitenkin marssia apteekkiin ja katsastaa millainen kangashirviövalikoima tällä puolen merta on. Järkytykseni oli suuri kun huomasin hyllytolkulla aivan tavallisen näköisiä sukkia, kaikilla mahdollisilla väri- ja kuvioherkuilla. Eniten järkytyin kuitenkin siitä että näitä tuskaisia kaksosia oli saatavilla eri paksuisia, sukkahousunohuesta paksuun sukkaan asti. Kokien suurta ikäkriisiä marssin kassalle muutama pari sukkia ja dosetti kourassa.

Se oli rakkautta ensikokeilemalla. Sukat tuntuivat miellyttävän pehmeiltä ja jalatkaan eivät olleet väsyneet työpäivän päätteeksi. Ja ihme kyllä, ne oli helppo pukea jalkoihin. Perivihollisestani oli tullut sydänkäpyni. 

En vaihtaisi tukisukkia mistään hinnasta pois, asia jota en olisi vuosi sitten uskonut sanovani ääneen. Ne ovat jotain aivan taivaallista, kuin lahja suoraan ylimmästä hoitotyöläisille (tai oikeastaan kaikille jotka joutuvat seisomaan työssään paljon). Voin suositella äärimmäisen lämpimästi näitä jokaiselle jonka jalat väsyvät töissä. Ja jos Suomen valikoima on huono, niin sillä jokavuotisella Tukholman-risteilyllä kannattaa poiketa apteekkiin ostamaan useampi pari näitä ihmeidentekijöitä. Jalat kiittävät. 

Muoti Terveys Työ Ostokset