Sadan vuoden häpeä

Niin… Viime ajat eivät ole olleet mitään ruusuilla tanssimista. Ikäviä tapahtumia ja uutisia on tullut kuin Tylypahkan kutsukirjeitä Harrylle. Kaiken sen lomassa on täytynyt pyörittää arkea pikkuneiti Täydellisen vaatimuksien mukaan ja käydä töissä. Kun viikon työtunnit ylittävät sen 40 tuntia niin väsymys alkaa painaa. Töiden lisäksi kuitenkin olisi luettava sekä anatomian tenttiin että ruotsinsuomalaisen kulttuurihistorian kurssin tehtävien vuoksi. Suomeksi sanottuna vaadin itseltäni liikaa taas, enkä katkaise sitä kierrettä missä olen ollut viimeiset 2,5 vuotta.

Noidankehä on jo minulle normaalitila, joten sen kanssa on oppinut elämään jotenkuten. Ongelmalliseksi tilanne tulee jos kuvioon yrittää lisätä jotain uutta. Ja niinhän elämä yleensä menee että uusia asioita tulee…

Jatkuva uusintatenttien kierre on syönyt itsetunnon pois kokonaan. En koe että kykenen oppimaan mitään, siis oikeasti yhtään mitään. Itsetunnon puuttuminen tosin on pientä verrattuna siihen häpeään mitä koen.

Häpeän tällä hetkellä itseäni aivan valtavasti. Koen syyllisyyttä ja huonommuuden tunnetta siitä että tenttini eivät ole vieläkään läpi. Että vielä 2 vuotta kurssin jälkeen tahkoan samoja asioita, että joka kerta olen aivan läpipääsyrajan tuntumassa vaikka olen lukenut hulluna. Elämäni ei mene eteenpäin, vaan on pausella. En kehtaa katsoa ystäviäni tai perhettäni silmiin. Haluaisin olla esimerkillinen sisko sisaruksilleni, mutta jaanaan vaan tämän tenttikierteen parissa. 

Olen yrittänyt vältellä sosiaalisia kontakteja sillä häpeäni vuoksi en jaksaisi vetää pikkuneiti Täydellisen maskia kasvoilleni. Välttely ei tosin ole toiminut kovin hyvin sillä en osaa sanoa ei. Enkä myöskään halua sanoa ei ystävilleni! Siispä menen satanen lasissa naamari naamalla. Tiedän että ystävilleni minun ei tarvitsisi esittää mitään, mutta en koe reiluksi sitä että kaataisin kaiken tämän heidän niskaansa. 

Kaikesta tästä huolimatta en suostu antamaan periksi. Kun on tyhmä niin hakkaa päätään seinään niin kauan kunnes pää tai seinä halkeaa. Tiedän että tämä kaikki on vain ohimenevä vaihe, jonka tarkoituksena on kasvattaa. Ja ihan rehellisesti sanottuna niin kasvamista on tapahtunut valtavasti. Häpeäni ja sen tuomat tuntemukset eivät ehkä katoa hetkessä, mutta niiden kanssa onneksi ei tarvitse taistella yksin. Kun kerran on saanut suunsa auki pyytääkseen apua niin kynnys pyytää sitä uudestaan on matalampi.