Tarina tytöstä joka putosi

Olipa kerran pieni tyttönen jolla oli suuret haaveet. Tyttönen kulki ruusun terälehdillä perhosten lepattaessa hiuksissa ja auringon hyväillessä ihoa. Välillä ruusunlehdet olivat aamukasteesta kosteat ja vaikeat kulkea. Tyttönen ei kuitenkaan antanut tämän estää matkaansa, vaan hyppäsi lehdeltä toiselle kevyin mielin. Yöt tyttö nukkui lintujen rakentamassa pesässä ja heräsi aamuaurinkoon iloisin mielin. Eräänä aamuna kuitenkin auringon sijasta tytön herätti rankkasade joka huuhtoi linnunpesän mennessään. Tyttönen räpisteli ja koitti pitää siitä kiinni mutta pesä oli mennyttä. Haparoivin askelin tyttönen kulki kohti terälehtipolkuaan, mutta sade oli piiskannut lehdet rikki ja tyttö tippui niiltä satuttaen itsensä ruusun piikkeihin.

Mustelmilla oleva tyttö katsoi ruusujaan hämmentyneenä. Ne eivät enää kantaneetkaan häntä, vaan pudottivat julmasti piikkeihin. Tyttö yritti kavuta ylös mutta piikit tuntuivat estävän kaikki yritykset. Tytön valtasi outo tunne, jollaista hän ei aiemmin ollut kokenut. Tuolle tunteelle hän ei osannut asettaa sanoja, tuntui kuin se imaisisi ne kuin musta aukko valon. Perhoset lepattelivat edelleen ruusujen ympärillä, mutta eivät nähneet tyttöä. Ja jos joku niistä katsoikin häntä kohti, niin tyttö vain vilautti kiltisti hymynsä ja vakuutteli että kaikki on kunnossa.

Kului päiviä, jotka kasvoivat viikoiksi ja kuukausiksi. Tyttö räpisteli tietään takaisin ruusunlehdille, mutta hiljalleen tuo outo tunne alkoi estämään pienimpiäkin liikkeitä. Tyttö pysähtyi paikoilleen. Ruusun piikit eivät enää tuntuneet missään, sillä tytön iho oli jo niin turtunut niistä. Perhosten äänet ja linnunlaulu olivat enää kaukaisia asioita, eikä tyttö enää muistanut mikä niissä oli viehättänyt tai miksi edes oli yrittänyt päästä takaisin niiden pariin. 

Tyttöstä ei kuitenkaan oltu luotu elämään ruusunlehtien alapuolella. Hiljalleen varjot söivät tyttöä, kuihduttaen hänen sisäistä valoaan pois. Perhoset olivat jo unohtaneet tytön olemassaolon, ja vaikka joku hetkittäin olisikin muistanut tytön niin tuo ajatus oli vain ohikiitävä. Sillä kyllähän ne toiset perhoset tietävät paremmin miten tyttö voi, heidän tehtävänsä on auttaa tyttöä. Enhän minä mitään voisi tehdä asialle. 

Lopulta tyttö oli täysin tuon oudon tunteen vallassa ja enää vain varjo entisestä itsestään. Tyttö ei pystynyt liikauttamaan sormeansakaan, kaikki voimat olivat ehtyneet. Viimeisillä voimillaan tyttö sopersi jotain, mutta ääni oli niin heikko että kukaan ei kuullut sitä. Ohikulkeva leppäkerttu kuitenkin pysähtyi tytön kohdalle ja kysyi että onko kaikki hyvin. Tyttö onnistui jostain kaivamaan voimat hymyyn ja vakuutteli että ei ole koskaan voinut paremmin. Leppäkerttu ei tätä kuitenkaan uskonut vaan nappasi tytön selkäänsä. 

Hitaasti ja tuskaisen tien kautta leppäkerttu alkoi kuljettaa tyttöä kohti ruusunlehtiä. Piikit raapivat kumpaistakin ja satunnaiset sadekuurot työnsivät kaksikkoa taaksepäin. Leppäkerttu ei kuitenkaan irroittanut otettaan tytöstä, vaan puski kahta kauheammin eteenpäin. Lopulta koitti se hetki kun valo alkoi pilkottaa. Ruusunlehdille oli vielä matkaa melkoisesti, mutta tyttö alkoi toipua. Vieläkään leppäkerttu ei päästänyt otettaan, vaan kuljetti tyttöä eteenpäin. Viikko viikolta tyttö alkoi toipua, ja lopulta kaksikko saavutti ruusunlehdet. 

Tyttö oli kulkenut pitkän matkan, kuten myös leppäkerttu. Välillä leppäkertun matka oli raskaampi kuin perhoset ikinä uskoisivatkaan, sillä olihan leppäkertun tehtävä taivalta kahden edestä. Kuitenkaan leppäkerttu ei antanut periksi. Tyttö oli tästä kiitollinen vaikka ei sitä osannutkaan sanoilla sanoa.

Matka oli jättänyt tyttöön ja leppäkerttuunkin omat arpensa. Viillot mitkä ruusun piikit tekivät vaalenivat ajan myötä, mutta eivät kadonneet. Aurinkoisena päivänä tyttö saattoi katsoa arpiaan ja tuntea niistä häpeää. Saada välähdysmäisen muiston tuosta rankasta matkasta. Tuli myös päiviä kun ruusunlehdet alkoivat pettää jalkojen alta. Tyttöä harmitti sillä hän toivoi jättäneen sen taakseen. Leppäkertulta hän kuitenkin oli oppinut että noina hetkinä on laitettava hymy piiloon ja yritettävä saada huulilta ulos avunpyyntö. Näin matkanteko kohti haaveita voisi jatkua. 

Meistä jokainen tuntee joko tytön tai vähintäänkin jonkun joka tuntee tytön. Vahvimmat meistä ovat leppäkerttuja jotka eivät anna tytön pudota. Perhosena on liian helppoa olla. Valitettavasti osa meistä tulee olemaan tyttösiä.

Mikä roolisi onkaan, niin muista että aina hymy ei kerro totuutta. Uskalla katsoa hymyn taakse ja kysyä vaikka sata kertaa miten tyttö voi. Tai leppäkerttuna uskalla sanoa kun tuntuu että taakka käy raskaaksi, jotta toinen leppäkerttu tulee auttamaan. Ja jos olet perhonen, on nyt aika avata silmät. 

Pidetään huoli itsestämme ja toisistamme. Olemme helmiketju, ei anneta yhdenkään helmen pudota matkanvarrelle.