Täydellistä ihmistä ei olekaan
Instagram. Viattoman oloinen sovellus joka kuitenkin todellisuudessa on susi lampaan vaatteissa. Sovellukseen ladataan toinen toistaan filtteröidympiä kuvia heräämisestä, aamiaisesta, lounaasta, lenkkimaisemista ja kaikesta kuinka elämä onkaan täydellistä. Instagrambabet ovat täydellisyyden multihuipentuma ja jotain mitä jokaisen meistä pitäisi tavoitella. Ei onnea voi olla ellei saa ainakin viittäkymmentä tykkäystä hassulle selfielle. Tai jos aamukahvista ei julkaise kuvaa niin onko se edes aamun kohokohta?
Tämmöisiä asioita olen pohtinut viimeisen viikon aikana. Elämässäni on ollut kyllä paljon tärkeämpiä ja vaikeampiakin juttuja kuin yksi typerä sovellus. Alkuvuosi on mennyt sumussa, eikä minulla ole pahemmin muistikuvia ajanjaksolta tammikuu-maaliskuu. Vuosi 2016 ei alkanut parhaimmissa merkeissä, vaan sairastuin masennukseen. Tai itseasiassa en edes tiedä mitä minulla papereissa lukee, mutta antidepressiiviä määrättiin. Ja ihan hyvä niin.
Ihmiset arastelevat puhua psyykkisistä vaikeuksista. Avaamalla suunsa väärässä paikassa saa nopeasti leiman otsaansa ja ihmiset katoavat ympäriltä. Vielä muutama vuosikymmen sitten näistä asoista ei uskallettu puhua edes perheen kanssa. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että asiat eivät vaikenemalla parane. Kynnys hakea apua ongelmiin vain kasvaa jos ei uskalla sanoa ääneen miltä omassa sisimmässä tuntuu. Vertaistuki on korvaamatonta, sillä joskus se tarvittava potku persuksiin tulee siitä kun kuulee tuttunsa tarinan. Jos tuo tyyppi on selvinnyt tästä kaikesta niin tulen minäkin selviämään.
Muutamat ystäväni ovat kauhistelleet tapaani puhua sairaudestani. Olen 22 vuotta vaiennut negatiivisista tunteistani ja kerännyt niitä sisääni. Helmikuisena yönä avauduin niistä eräälle tutulleni ja hänen kehotuksestaan yö jatkui psykiatrisessa päivystyksessä. Aamulla herätessäni kaverini kotona tunsin suurta helpotusta. En todellakaan ollut kertonut lääkärille kaikkea, mutta ensimmäinen askel kohti valoa (sitä elävämpää) oli otettu. Muutamaa viikkoa myöhemmin päätin että en enää peittele itseäni. Ymmärrän että kaikille ei ole helppoa kuulla toisen ihmisen vaikeuksista, ja haluan korostaa että en hae huomiota tai sääliä. Haluan vain vastata rehellisesti kun joku kysyy mitä minulle kuuluu ja mitä olen puuhaillut viime aikoina.
Ei ole häpeä myöntää että omat voimavarat ovat rajalliset ja että tarvitsee apua. Että on heikko joskus. Suurinta vahvuutta onkin se että pystyy tunnustamaan tämän. Avunpyytäminen meille suomalaisille on yksi vaikeimmista asioista, se on meidän geeneissämme. Tätä ei ainakaan helpota se että mielenterveysongelmista pitäisi vaieta. Kuinka kukaan ikinä osaa löytää apua jos ei voi sanoa mihin sitä tarvitsee?
Mielenterveyden sairaudet ovat sairauksia muiden rinnalla. Sairastunut ei koskaan itse ole valinnut sairauttaan, tai harvemmin myöskään sitä itselleen pystyy aiheuttamaan. Meidän aivot on jännä kapistus, ja ihan minkä tahansa koneen tavoin sekin voi välillä mennä epätasapainoon ja sekaisin. Kun välittäjäaineet eivät ole tasapainossa, ei siinä kauheasti kysellä että sairastuuko vai ei.
Vaikeneminen on typerää myös siksi että ei muistakaan sairauksista juuri vaieta. Jos joku kertoo olevansa flunssassa tai diabeetikko niin harva katsoo tätä ihmistä kieroon tai alkaa välttelemään. Tottahan toki mielenterveysongelmat ovat tietyllä tapaa monia sairauksia raskaampia lähipiirille ja vaikenemisen vuoksi tietoa voi olla vaikea löytää. Ja ihan rehellisesti sanottuna niin kyllähän tietyt oireet ja sairaudet ovat tavallista flunssaa pelottavampia. Tämänkin vuoksi olisi tärkeää että asioista puhuttaisiin, jotta sairastuneen omaiset ja läheiset saisivat tarvitsemaansa tukea!
Juuri näistä syistä päädyin perustamaan tämän blogin. Olen aiemmin kirjoittanut enemmän tai vähemmän anonyymisti opiskeluistani ja elämästäni Tukholmassa, mutta näistä asioista haluan puhua omalla nimelläni. Tai itse asiassa kirjoitan nimimerkin takana, mutta omalla kuvallani. Tiedän että tulevaisuudessa saatan joutua ongelmiin tämän avoimuuteni vuoksi, esimerkiksi työnhakutilanteissa yms. Toisaalta jos työnantaja ei pysty erottamaan mennyttä nykyisestä niin ehkä en haluakaan työskennellä semmoisessa ilmapiirissä. Ja tänäkin vuonna olen hoitanut työni erinomaisesti, joten blogin ei pitäisi olla este työhönottamiselle.
Blogin sisältö tosin ei tule keskittymään pelkästään henkiseen hyvinvointiini ja omaan terapisointiini, vaan aion kirjoittaa koko elämästäni. Eli jos saan tehtyä mielestäni kivan kampauksen niin kirjoitan siitä. Tai sitten kerron kuinka Långholmenilla on aivan ihana ranta, jonne aion mennä paksun kirjan ja vesipullon kanssa kun vihdoinkin minulla on vapaapäivä töistä. Elämä näyttelee suurinta roolia tässä blogissa.
Tämän päivityksen lopuksi haluan sanoa että jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, niin kerro niistä jollekulle. Terveydenhuollon parissa työskentelevät osaavat kuunnella ja auttaa, joten soita ja mene käymään siellä. Lainatakseni ystävääni; itsemurha on turhan pysyvä ratkaisu tilapäisiin ongelmiin. HAE SIIS APUA! Se kannattaa. Elämä on ihanaa, vaikka välillä sitä ei aina muistaisikaan.
Puss o kram <3