Viikko Kungsholmenilla ja miljoonia ajatuksia
Hyvää lokakuuta lukijani! Tukholmassa syksy etenee verkkaisasti ja sääkin on mitä miellyttävin (ainakin tähän asti). Kävelyillä luonnossa voi nähdä ruskan pilkistävän esiin ja metsä tuoksuu uudelta (mikä on ristiriitaista kun syksyllä iso osa kasveista kuolee tai vaipuu lepoon).
Klinikka on sujunut oikein mallikkaasti, tai ainakin se yksi viikko mitä tähän mennessä olen suorittanut. Päivystyksessä viettämäni viikon aikana opin paljon uutta, erityisesti stressinsietokyvyn kasvattamisesta. Tärkeitä oppeja.
Tuolta päädyinkin sitten melkein viikoksi Kungsholmenin halvimpaan hotelliin. Meni oikein mallikkaasti omasta mielestäni, kiitos kysymästä.
Potilasjaksoni aikana sain aikaa pohdiskella elämää. Ei sillä ettenkö sitä olisi miettinyt ja katsellut useasta eri kulmasta jo aiemmin. Mutta koska en saanut poistua osastolta niin huoneeni muuttui meditaatiokammiokseni. En voi väittää keksineeni elämän tarkoitusta tai muita yleishyödyllisiä ajatuksia. Mutta sain järjesteltyä omaa elämääni koskevia aatoksia. Sain käsiteltyä ajatusketjuja loppuun. Sain aloitettua uusia. Sain paljon loistavia assosiaatioita ja ideoita (manian hyviä puolia…).
Olen aina vaatinut itseltäni liikaa, mutta näistä vaatimuksista pahin on se että olen käskenyt itseäni olemaan normaali. En ole normaali. Ympyrää ei saa kolmion mallisesta kolosta, miten minä ikinä voisin mennä normaaliin muottiin? Tärkeämpää on miettiä että millä edellytyksillä kykenen tekemään normaaleja asioita ja vähintään samaan kuin normaalit ihmiset. Koska reitillä ei ole väliä, vaan lopputuloksella.
Biponi vaikeuttaa elämääni, se on kiistämättömän totta. Biponi kuitenkin tulee olemaan osa minua koko elämäni eikä siitä pääse eroon. Se on kuin asuntolaina. Siksi minun on opittava elämään sen kanssa, hyväksymään sen aiheuttamat vaikeudet. Ottamaan apu nöyränä vastaan. Se on ensimmäinen edellytys normaalien asioiden tekemiseksi.
Myös lähipiirilläni on valtava merkitys. En osaa aina tunnistaa varoitusmerkkejäni, enkä osaa pyytää apua. Kausien jälkeen koen suurta häpeää ja syyllisyyttä. Olen onnekkaassa asemassa sillä minulla on tiukka ja pitävä tukiverkosto. Läheiseni pitävät huolen minusta silloin kun en siihen itse pysty. Tuovat suklaata silloin kun sitä tarvitaan. Kuuntelevat psykiatrian päivystyksessä maanisia naurujani. Muistuttavat siitä mikä on totta ja mikä ei. Eivätkä anna minun kadota.
Haaveissani on valmistua lääkäriksi, erikoistua psykiatriaan ja tutkia bipolaarihäiriötä (ellei sitten examensarbete syö tutkimisintoa täysin). Tiedän että tulen onnistumaan noissa kaikissa, jos vain haluan. Mutta se tulee viemään aikaa, enemmän kuin normaali ihminen tarvitsisi. Onneksi tässä maailmassa ei ole kiire mihinkään (paitsi siihen metroon joka lähtee juuri).