… etkä ole sinäkään.

Juuri niin kuuluukin olla. Keskeneräisyyttä vain on niin kovin vaikeaa sietää ja samanaikaisesti se on koko olemisemme ydin. Emme ole valmiita tänään, huomenna, ensi viikolla. Tämän ajatuksen, oman riittämättömyyden tunteen hyväksymiseen, vaaditaan luultavasti koko ihmiselämä. Hyväksymistä auttaa ajatus siitä, että tällaisia me saamme olla. Minä saan olla juuri näin keskeneräinen, herkästi innostuva, hetkeen heittäytyvä ja tuulen mukana kulkeva kuin olen. Sinä saat olla sinä kaikkine ihanuuksine ja kauheuksinesi.

Vaan mikä oman itsen rakastamisessa on niin vaikeaa? Me osaamme valita juuri ne oikeat, kauniit ja hyväksyvät sanat ystävillemme, mutta liian harvoin itsellemme. Milloin viimeksi kerroit sisimmällesi edes jonkin seuraavista lauseista: olet hyvä juuri tuollaisena, sinä riität, sinussa on paljon kauneutta? Niinpä. Siitä saattaa olla yllättävän kauan. Tai voi olla, ettet ole sitä koskaan tehnytkään. Joka päivä tämä ajatus iskostuu mieleeni entistä vahvemmin: on oltava hyvä itselleen, jotta voi olla hyvä muille. On voitava itse hyvin, jotta voi jakaa hyvää eteenpäin. 

Silti aina ei voi olla hyvä, ei lähellekään. Sen ymmärtäminen tekee äärimmäisen kipeää. Mokasin taas. Satutin minulle läheistä ihmistä. Valitsin sanani väärin. Olin ennakkoluuloinen ja tuomitsin. Mutta mikä uskomattominta, tärkeimmät ihmiset ympärillämme rakastavat meitä jokaisesta säröstä huolimatta. Heidän kykynsä antaa anteeksi mahdollistaa itsemme armahtamisen ja kyvyn jatkaa eteenpäin välillä voimakkaastakin vastatuulesta huolimatta.

Niin kuin iki-ihana Ultra Bra ja upea Ellinoora meille laulavat: minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä… Laulun suojelevan minän voinee tulkita niin läheisen ihmisen kuin sisäisen minän puheena.

Ollaan siis  armollisia itsellemme ja toisillemme. Pyydetään ja annetaan anteeksi. Rakastetaan niin lujasti, että sydän meinaa pakahtua.

Koska minä en ole täydellinen, etkä sinäkään. Ja niin on hyvä.

https://www.youtube.com/watch?v=dlZXtxrmzbw