Niin vain uusi raskausviikko starttasi. Jostain syystä olo ei enää ole niin kömpelö ja raskas kuin vaikkapa viikko sitten, voiko olla että alan yksinkertaisesti tottumaan mahan kanssa elämiseen? 😀 Eräs kaksoset synnyttänyt tuttava koki, että olo oli epämukava raskausviikolle 30 saakka, jonka jälkeen olikin valtavasta vatsan koosta huolimatta hyvä ja virkeä olo.

Tällä viikolla oli sokerirasitus, ja kun kerroin pelkääväni että oksennan/pyörryn, sain lepopaikaksi jonkinlaisen tutkimuspöydän. Huono olo ja kylmä hiki tulikin noin puoli tuntia glukoosiliuoksen juomisen jälkeen, ja päässä pyöri kuin karusellissa. Huomasin jossain vaiheessa että taju meinaa lähteä, joten pitkällään olo oli hyvä juttu. Sain pidäteltyä oksennuksenkin, jee! 😀 Sokeriarvot olivat kuitenkin oikein hyvät, ja kuulema jopa matalat. Mun kroppa vaan reagoi näköjään voimakkaasti siihen kun nälkäisenä vetää pelkkää glukoosia.

Tulevalla viikolla haen äitiyspakkaukset Matkahuollolta, ja lisäksi on sekä neuvola-aika että äitipoliaika. Raskausteemalla mennään siis loppukuu. Ajattelin hieman myös tutustua meidän tuplavaunuihin mitkä juuri ostettiin (käytettynä). Kunhan pienet syntyvät ja saan hieman käyttökokemusta vaunuista, voisin tehdä niistä postauksen.

Tammikuuta on enää viikko jäljellä. Vähän aikaa sitten toivoin, että kunpa pienet pysyisivät mahassa vielä ainakin helmikuulle saakka. Tällä hetkellä onneksi näyttää siltä ettei heillä kiire ole maailmaan. Huomaan, että annan itseni koko ajan enemmän haaveilla näistä kahdesta pienestä pojasta. Olen antanut itselleni luvan haaveilla. He ovat todellisia, vaikkakin vielä pieniä ja niin heiveröisiä. He kuitenkin potkivat kovasti minua palleaan ja herättävät minut touhuillaan monta kertaa yössä. Ja minä rakastan heitä jo nyt. Jos jotakin kamalaa  sattuu, ja joudumme kohtaamaan vaikkapa kohtukuoleman, ei suruun auta ollenkaan se että olen keinotekoisesti koittanut olla kiintymättä. Olen kiintynyt heihin kovasti, enkä enää jaksa yrittää jarrutella omia tunteitani. Tekee hyvää myöntää, että en enää ajattele että ”katsotaan miten tässä käy”, ikään kuin huonossa lopputuloksessa vain kohauttaisin hartioita ja jatkaisin elämää normaalisti. Ei, kyllä minun elämäni on peruuttamattomasti ja ihanasti muuttunut. Pari sanaa tuleville pojilleni:

Isänne on teidät leikkisästi nimennyt Aatamiksi ja Beetamiksi. Olette aivan ihania. En malta odottaa että kohtaan teidät, mutta sovitaanhan että tämä kohtaaminen tapahtuu vasta myöhemmin keväällä. Olette rakkaita.