Yritin raskausaikana valmistautua siihen että imetys ei välttämättä tule onnistumaan ihan sormia napsauttamalla, olinhan esimerkiksi käynyt aihetta läpi ystäväni kanssa, joka ei ollut imetystä saanut onnistumaan. Tästäkin huolimatta olin aika varma että supertissini täyttyvät maidosta heti kunhan pikkuinen saadaan päivänvaloon. Laitoksella pieni oli paljon rinnalla, imi reippaasti ja minulle uskoteltiin että vähäisetkin tipat riittävät, eihän hänen vatsansakaan ole vielä paljoa lusikallista suurempi. Kaksi päivää synnytyksestä pienellä oli lääkärintarkastus jonka yhteydessä huomattiin että hänen painonsa on pudonnut syntymäpainosta 11% (sallittu määrä on 10%). Pieni joutui verikokeisiin joista nähtiin että natriumtaso oli liian korkealla, toisinsanoen pieni oli kuivunut. Tulosten tultua jouduttiinkin sitten lähtemään samantien teho-osastolle, jossa pikkuinen joutui yhtäkyytiä tippaan. Äitiä itketti vaikka mitään hengenvaaraa ei ollut. Pieni joutui jäämään osastolle yöksi tippaan ja saamaan lisämaitoa kunnon annoksen joka kolmas tunti. Äidille suositeltiin kunnon yöunia ilman vauvaa, lepo tekisi hyvää maidonnousulle, mutta aivan kamalaahan se oli palata osastolle ilman omaa rakasta haurasta pikkuistaan. Menin suihkuun enkä pystynyt estämään kyyneliä virtaamasta, iltapalakin meni alas itkunpuuskien saattelemana. Oli riipaisevaa kuulla osaston muiden vauvojen itkua, kun oma oli poissa mutta sain kuitenkin sitten kohtuulliset yöunet.

Seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen suuntasin pikkuistani katsomaan. Yö oli mennyt hyvin ja hän oli syönyt reippaasti. Lääkäri tarkisti että poika on kunnossa ja määräsi tipan otettavaksi pois. Muutaman tunnin päästä tarkistettaisiin että miten poika on pärjännyt ilman tippaa. Tässä välissä äiti sitten sai helpottavista uutisista johtuen migreenin itselleen ja pyöräyuolikyydin omalle osastolle lepäämään. Taas itketti jättää poika ilman äitiään, tuntui niin pahalta. Minä siinä lepäsin sitten osastollani ja mies meni pikkuisen seuraksi ja odottamaan lopullisia uutisia. Viimeinkin muutaman tunnin odottelun jälkeen ja migreeninkin jo helpotettua poika sitten tuotiin taas minun luokseni. Hän oli saanut osastolla vierailustaan pipon ja villasukat lahjaksi. Voi että miten ihanaa oli saada hänet taas kainaloon! Niin helpottavaa että pieni oli taas voimissaan. Saatiin ohjeistukseksi antaa hänelle lisämaitoa edelleen joka kolmas tunti vaikka paino oli jo lähtenyt hienosti nousuun. Ihan näytti että pojan posketkin olisivat pyöristyneet. Jouduttiin jäämään vielä laitokselle yöksi mutta seuraavana päivänä päästiin viimeinkin kotiin!

Kotona imetin pikkuista aina kun hän tuntui nälkäiseltä ja annettiin myös säännöllisesti lisämaitoa. Poika tuntui tyytyväiseltä. Parin päivän päästä oli neuvolassa painokontrolli ja taas äiskälle lyötiin märkä rätti päin näköä, pienen paino oli taas lähtenyt laskuun. Terkkari antoi ohjeet antaa reippaasti lisämaitoa säännöllisesti että poika vaan ei lähtisi taas kuihtumaan. Siinä samassa oli tulossa vappu ja pyhät ja neuvoi myös sitten että jos meitä epäilyttää yhtään pojan kunto, olisi lähdettävä sairaalaan. Pärjättiin kuitenkin hyvin lisämaidon turvin ja parin päivän päästä oli taas painokontrolli. Pieni oli hurauttanut syntymäpainonsa yli ja suuri raskas kivi vierähti hartioiltani. Huh!

Minulla ei siis maito ole vieläkään kunnolla noussut enkä ymmärrä varsinaisesti miksi. Tiedän että stressi ei varmasti vaikuta asiaan positiivisesti eikä myöskään se että nukuttua on tullut toisinaan vähän niin ja näin. Tajusin kuitenkin että alkupäivinä kotona en pitänyt pientä tarpeeksi rinnalla. Kuvittelin että imetys olisi aina ohi noin viidessätoista minuutissa mutta eihän se niin taida olla. Nyt olen sitten pitänyt poikaa rinnalla ihan niin paljon kuin hän haluaa. Välillä menee lähes koko päivä niin että hän on rinnalla poislukien ne ajat kun hän nukkuu. Ja maidontuotanto on vähän parantunut, jee! Olen myöskin öisin pitänyt pientä vaippasillaan kanssani ihokontaktissa ja luulen että tämä on myös vaikuttanut tuotantoon positiivisesti. Rintani ovat selvästi kasvaneet mutta eivät vielä juurikaan ole tuntuneet kovin täydeltä. Maitoa tulee kuitenkin kun vähän puristaa ja pieni selvästi kuitenkin nielee kun rinnalla on.

Koko imetys on kyllä ollut minulle suuri takaisku. Olen itkenyt lähes päivittäin sitä etten pysty ruokkimaan omaa lastani, se tuntuu niin pahalta. Koko asia tuntuu niin luonnolliselta ja sitten en pystykään siitä suoriutumaan. Tottakai on hienoa että korvikkeita on mutta silti en tunne itseäni hyväksi äidiksi antaessani korvikkeita. Ja vaikka nyt annetaan rintamaidon lisäksi muutaman kerran korviketta päivässä, pelkään jatkuvasti että pieni ei saakaan tarpeeksi ravintoa. Huomenna meillä on taas neuvola ja siellähän sen sitten näkee. Jos paino on nyt taas laskenut, on kai vaan hyväksyttävä se että minä en tuota pikkuiselle ravintoa tarpeeksi. En siltikään haluaisi luovuttaa. Mutta vieläkö on mahdollista että tässä vaiheessa, kun pieni on kohta jo kaksiviikkoinen, maitoa lähtisi kunnolla ja tarpeeksi tulemaan..? Muuten meillä onkin mennyt hienosti ja on ollut ihanaa viettää pikkuisen kanssa aikaa, mutta tämä asia vain varjostaa äidin mieltä välillä vähän liikaakin.

Loppukevennys imetysaiheeseen: googlaa boobie beanie. 😉 Olisin laittanut kuvan tähän jo mukaan mutta en löytänyt alkuperäistä lähdettä niin mennään nyt sitten näin.