Se on hienoa ja hurjan avointa, kun julkisuuden ihminen kertoo sairastuneensa masennukseen tai johonkin muuhun mielenterveyden häiriöön. Se on rohkea veto, sitä peukutetaan. (No, rehellisyyden nimissä, eiköhän siitä puhuta myös paljon paskaa av-palstalla, mutta mistäpä ei puhuttaisi.)

Kun tavallinen, vajaa nelikymppinen nainen kertoo sairastuneensa jälleen kerran masennukseen, se ei kiinnosta oikein ketään. Puolisoa toki huolettaa kovastikin, mutta arjessa mukana eläviä ystäviä ei ole ja tuttavat nyökyttelevät vihjailuille ja toivovat, että kunpa tuo ei nyt enempää avautuisi. Aiheeseen liittyvä facebook-päivitys tuo lähipiiristä muutaman tsemppipeukun ja yhden puhelun, jossa kautta rantain kysellään, että miten menee. Enimmäkseen sitä saa yksinään tuijotella seinää ja miettiä, että miten h*ssä tässä taas näin kävi ja miten tästä noustaan.

Ja enhän minä kenellekään kerro. Ehkä osittain siksi, koska olen tottunut olemaan Selviytyjä, mutta enimmäkseen siksi, että en osaa, en jaksa enkä halua. Ne julkkiksetkin, jotka yleensä avautuvat, ovat toipumisvaiheessa. He ovat kasvaneet ihmisinä ja ymmärtävät paremmin elämäntarkoituksen ja niin edelleen. Minusta vaan tuntuu, että en haluaisi kasvaa enää yhtään ihmisenä enkä kaipaa enää yhtään ymmärrystä elämän tarkoituksesta.

Minä vaan haluaisin olla terve, jaksava ja tyytyväinen.

PS. Tällä blogilla ei ole mitään tekemistä Olavi Paavolaisen kirjan kanssa.